Rikos vai sairaus

Nyt kun katsoo Venäjää ja sen jumalanpilkkahärdellejä ja homolakeja, niin tulee mieleen, että Suomessa Hannu Salama sai tuomion jumalanpilkasta 60-luvulla ihan vain romaanitekstinsä takia. Kekkonen tajusi armahtaa. Suomessa on edelleen täysin mahdollista syyttää ihmistä "uskonrauhan rikkomisesta" sanojen takia. Ei kirkossa/synagogasssa/moskeijassa härväämisen tai rituaalien häirinnän takia, vaan sanojen. Eihän siitä tietysti kahta vuotta työleiriä tule, mutta rikoslaki on edelleen tällainen.
Toisekseen homoseksuaalisuus poistui Suomessa rikoslaista vuonna 1971 ja tautiluokituksesta 1981. Jälkimmäisen asian ja sitä edeltäneen keskustelun muistan jo oikein hyvin. Ei se helppoa ole kaikille vieläkään. Ihan pakko on poikien mennä sumuttamaan kaasua tai heittelemään kananmunia pride-kulkueen päälle. Häiritsee niin tavattomasti heidän rauhaansa.
Ottaen huomioon tähänastisen historian Venäjällä tullaan ilmeisesti normiaikataulussa. Homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu Neuvostoliitossa vuodesta 1933 ja se on ollut Venäjällä laillista vuodesta 1993, hätäiset 20 vuotta. Kaikki reaalisosialismiin sopimattomat ilmiöt, huumeet, prostituutio, homous, pedofilia ja niin edelleen sekaantuivat toisiinsa hapatukseksi, joita ei tietenkään voittoisassa sosialismissa mieluiten ollut olemassakaan.
Monet julkiset keskustelut ja yhteiskunnalliset prosessit, joita läntisessä maailmassa on kivuliaasti ja edestakaisin velloen käyty kymmeniä vuosia, ovat olleet tietyllä tavalla jäädytettyinä ja tulevat Venäjällä kaikki yhtä aikaa pinnalle kuin painekattilasta. Monissa asioissa mentaliteetti vaikuttaa tutulta, jos on elänyt sen ajan kun homous oli Suomessa rikos tai vähintään sairaus.
Juuri tällä hetkellä naapurissa jumalanpilkasta, homoseksuaalisuudesta tai muista arvokysymyksistä keskustelemista kärjistää lisäksi valtioideologian yhä tiukempi kietoutuminen omaleimaisen sivilisaation ideaan. Ja ortodoksiseen kirkkoon Bysantin katkeamattomana perintönä ja tämän omaleimaisen sivilisaation todentajana.
Keskustelussa esitetään, että omaleimainen ortodoksinen sivilisaatio on tällaisissa "moraali"asioissa turmeltunutta länttä ylempänä ja pitäytyy omaan arvomaailmaansa. Tämä omaleimaisuus kuitenkin ilmenee ihan samanlaisina argumentteina, joita läntisen maailman keskustelussa esitettiin vuosikymmeniä sitten. Viime vuonna Levada-keskuksen tekemän mielipidetiedustelun mukaan 32% venäläisistä katsoi homoseksuaalisuuden olevan "sairaus tai psykologisen trauman tulosta" ja 43% arvioi sen olevan "moraalitonta ja huono tapa". Vastaajista 17% piti sitä "seksuaalisena suuntautumisena, jollainen voi olla olemassa heteroseksuaalisuuden rinnalla".
Mielipide-erot näissä asioissa eivät noudata poliittisia rajoja, eikä tässä liene kyse pelkästään poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta, vaan myös arvopolitiikasta. Varmasti länsimaissa on paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että homoutta voi  ihmisessä tukahduttaa tai edistää tai että se on valinta. Tai sairaus. Venäjällä heitä vain on huomattavasti isompi osuus väestöstä kuin vaikkapa Pohjoismaissa. Myös päättäjien keskuudessa. Luin hiljattain vasemmisto-oppositiojohtajan Udaltsovin vaimon Anastasian twitteristä, että homopropagandan kieltävä laki on ihan hyvä, eivätpähän mene kouluihin vääristämään lasten mieliä.
Vaikeita nämä asiat ovat myös läntisessä maailmassa. Suomalainen päättäjä voi perustella kielteistä kantaansa homoliittoon sillä, että hän on oppinut kotoa sellaisen arvomaailman: miespari on väärin.
En aio käsitellä homoseksuaalisuutta sinänsä. Olen käsittänyt tuoreimman tutkimustiedon populaareista esityksistä, että sukupuolista suuntautumista säätelisi ihmisen syntymässä saatu kovalevy. Tätä kyseenalaistetaan yhteiskunnallisessa keskustelussa kovasti juuri siksi, että se haastaa syvälle juurtuneet valintaa ja sairautta koskevat käsitykset.
 Enemmän minua kiinnostaa sellainen yhteiskunta- ja valtiokäsitys, jossa kaikkien ihmisryhmien tasavertainen kohtelu tavoitteena ylittää sen, minkälaisia tuntemuksia nämä ihmisryhmät herättävät yksittäisissä päätöksentekijöissä. Aiheuttivatpa näitä tuntemuksia sitten esteettiset, uskonnolliset tai kotikasvatukselliset tekijät. Kyse ei ole "suvaitsevaisuudesta". Kyse on periaatteesta, jossa valtion oikeus kieltää ja rajoittaa yksilöiden tai ihmisryhmien toimintaa pitää perustua siihen, että toiminnasta on jotain selvästi osoitettavaa haittaa muille yksilöille tai koko yhteisölle.
Pitkien yhteiskunnallisten prosessien aikana on vaikea nähdä omia kantojaan ja koko kysymystä ulkopuolelta. Varmasti orjuutta aikoinaan kiihkeästi puolustaneet ihmiset myös aidosti pitivät eriväristen muka aivan samankaltaista ihmisyyttä aidosti luonnottomana ja raamatun ilmoituksen vastaisena. Noidat olivat aivan todellinen uhka ihmisyhteisölle ja heitä piti Jumalan avulla paljastaa ja hävittää. Antiikin Kreikassa taas seniorin ja juniorin miehen välinen eroottinen ystävyys oli tavallinen asia ja silti antiikin sivistyksestä ponnistavat ihmisyhteisöt suhtautuvat sellaiseen nykyään kielteisesti.
Kristityillekään ei kivisiin laintauluihin ole hakattu kuin kymmenen pykälää. Kaikki muu yhteiskunnassa elää sitä mukaa kun ihmisyhteisö omaksuu uutta tietoa ja setvii keskenään oikean elämisen mallia. Jälkimmäisen prosessin vapaudesta pitää huolehtia. Huolestua kannattaa siinä vaiheessa, jos alkaa näyttää siltä, että nyt on löydetty ikuiset arvot, joiden mukaan kaikki pitää pakottaa elämään ja niitä vastaan puhuminen pitää kieltää. Tämä meidän vaiheemmekaan kun ei ole inhimillisen kehityksen päätepysäkki.