Oppositio hakemaan vauhtia Venäjän provinssista

Moskovan protestiliike elä nyt niin nopeasti, että aina kun siitä aikoo kirjoittaa, se siirtyy alta pois, seuraavaan kehitysvaiheeseen. Jossain kohtaa täytyy siis vain vetää vähän yhteen tähänastista kehitystä ja katsoa tästä hetkestä eteenpäin. Kiinnostavaa tässä on protestiliikkeen tavoittelema poliittinen muutos ja ennen kaikkea sen konkreettiset mahdollisuudet.

Liikehdintä alkoi viime vuoden duumavaalien vaalivilppiä vastustaneista mielenilmaisuista, kasvoi kymmenien tuhansien osanottajien mielenosoituksiksi ja laimeni hetkeksi tämä vuoden kevättalvella Putinin voitettua presidentinvaalit.

Suurkaupunkien protestihenki törmäsi siihen todellisuuteen, että nyky-Venäjällä Putinin kannatus on edelleen vankkaa provinsseissa ja julkisella sektorilla. Olen taipuvainen yhtymään niihin (oppositionkin) tarkkailijoihin, jotka sanovat, että presidentinvaaleissa vilppiä oli vähemmän kuin duumavaaleissa ja että Putin olisi Venäjällä tällä hetkellä vallitsevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä joka tapauksessa voittanut ne ilman vilppiäkin.

Putinin virkaanastujaiset herättivät protestin uudelleen henkiinn entistä kiukkuisempana. Moskovasta nähtiin uutiskuvia, joissa mellakkapoliisit pamputtavat mielenosoittajia. Osapuolet syyttävät toisiaan tilanteen eskaloitumisesta. Kiteytettynä tilanne on nähtävästi ollut se, että konfliktiin on oltu aiempaa valmiimpia mielenosoittajien puolelta ja toisaalta turvajärjestelyt oli rakennettu joko tahallaan tai taitamattomuuttaan sellaisiksi, että ne käytännössä estivät ihmisten pääsyn luvalliselle mielenosoituspaikalle ja muutaman naamioituneen provokaattorin oli helppo käynnistää rähinä. Kumpikin puoli syyttää toista provokaattoreista. Tästä seurannut aseistamattomien ihmisten hakkaaminen ja rauhallisesti käyttäytyvienkin kansalaisten summittaiset pidätykset eivät ainakaan liennyttäneet protestimielialaa.

Umpikuja näyttää täydelliseltä. Valta katsoo olevansa legitiimi, eikä tunnusta mitään opposition vaatimuksia aiheellisiksi. Uudistuslupaukset koetaan vesitetyiksi. Äärimmilleen kontrolloitu sisäpolitiikka saattaa kuitenkin olla tullut jonkinlaiseen käännekohtaansa. Jopa Kremlin näkökulmasta rajattu myötääminen saattaa olla järkevää, akuuttia painetta helpottavaa politiikkaa. Jätän tästä jutusta pois Valko-Venäjä -skenaarion pohdinnan. Yhteiskunnallisen protestin tukahduttaminen voimakeinoin on aina yksi vaihtoehto. On eri asia kuinka todennäköinen se kulloinkin on.

Sisäpolitiikka on epämuodostunut, koska merkittävä osa yhteiskunnallisia intressejä ja näkemyksiä on jäänyt kokonaan vailla edustusta virallisessa poliittisessa järjestelmässä. Kuinka suuri osa, sitä ei kukaan varmasti tiedä, koska ajatussuuntien todellista kannatusta ei ole mitattu vaaleissa. Syynä ei ole pelkästään ääntenlaskenta. Yhteiskunnallisten intressien ei ole sallittu vapaasti järjestäytyä poliittisiksi puolueiksi ja sen lisäksi valtion haltuun 2000-luvun alussa otetut liittovaltion laajuiset televisiokanavat muokkaavat maailmankuvia tehokkaasti, varsinkin perinteisesti poliittisesti passiivisen väestön joukossa.

Protestiliikkeellä ei ole, sillä ei voi olla eikä tarvitse olla valmiita poliittisia ohjelmia. Sen ei tarvitse olla edes poliittisesti yhtenäinen. Mielenosoituksissa on toki mukana ihmisiä, jotka haluaisivat Putinin tilalle jonkun toisen Johtajan tai vaihtaa koko järjestelmän takaisin valtiokommunismiksi tai siirtyä suoraan valtion tarpeettomaksi tekevään anarkismiin. Liberaali osa protestiliikettä on kuitenkin asettanut tavoitteekseen koko poliittisen järjestelmän systeemisen kuntouttamisen sellaiseksi, että se todella kykenisi kanavoimaan yhteiskunnalliset intressit ja näkemykset kilpailevaksi sisäpolitiikaksi.

Koska liittovaltiovaalit on juuri käyty ja pikaisten uusintavaalien mahdollisuus on pieni, käytännöllisesti ajattelevat liberaalit puhuvat tällä hetkellä paikallisvaaleista ja poliittisten puolueiden rekisteröinnistä tulevia valtiollisia vaaleja varten. Duumassa on käsiteltävänä lakiluonnokset, joilla kuvernöörit valittaisiin taas vaaleilla sen sijaan, että Kreml nimittää heidät suoraan ja poliittisten puolueiden rekisteröintiä helpotettaisiin.

Alueilta vauhtia ottamalla oppositio haastaisi Kremlin ja valtapuolueen Yhtenäisen Venäjän sillä kotikentällä, minne television ja paternalistisen politiikan piti luoda vankkumaton kannatus.

Kuinka vankkumatonta nykyhallinon kannatus provinsseissa sitten on, sitäkään ei tarkasti tiedä kukaan. Parhaatkaan sosiologiset tutkimukset eivät vastaa vapaita vaaleja. Neuvostoliitossa vain tiedustelupalvelulla oli luotettavaa tutkimustietoa siitä, miten kansantalous ja sisäpoliittiset jännitteet maassa oikeasti kehittyivät. Voidaan melko turvallisesti olettaa, että Kremlissä on nykyäänkin käsitys siitä, miten mielialat todellisuudessa kehittyvät. Tätä taustaa vasten on ollut mielenkiintoista seurata kuvernöörien vaihtoviikkoja mm. Moskovan ja Leningradin alueilla. Merkittävien alueiden kuvernöörejä vaihdetaan ennakoiden pois aiheuttamasta vaalitappioita valtapuolueelle nyt kun vielä voidaan. Mielipidemuokkaukseen ja ”hallinnollisen resurssin” käyttämiseen vaaleissa ei siis sataprosenttisesti enää luoteta.

Suomessa ei juuri ole näkynyt julkisuudessa Venäjän alueita koskevaa talouden ja sisäpolitiikan systemaattista seurantaa, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Seisova vesi ei ole uutisaihe ja yleensäkin kiinnostusta valta- ja blogijulkisuudessa herättävät lähinnä Kreml ja sen vastustajat sekä Suomea suoraan koskettavat aiheet. Tämänhetkisessä tilanteessa aluepolitiikan analyyttinen seuranta saattaa kuitenkin antaa enemmän osviittaa sisäpolitiikan kehitysmahdollisuuksista kuin Moskovan puistoprotestien seuranta. Vaikka protesti toki on välttämätön liikkeellepaneva voima, puistoon roudattu lehmä on kuvauksellinen ja ihmismassat vaikuttavia. Tässäkin 13.5. liikkuneessa, kirjalijoiden johtamassa kulkueessa oli poliisin mukaan vain tuhat ihmistä.

Myös oppositioehdokkaat saavat nyt Moskovasta tukea, siitä on saatu esimakua kaupunginjohtajien vaaleissa. Arkangelissa nähtiin nälkälakkoilijat ja mielenosoittajat. Omskissa ehdokkaaksi asettui moskovalainen bloggeri Ilja Varlamov, joka tosin lopetti kampanjansa jo toukokuun alussa todettuaan, ettei rehellinen nimien kerääminen annetussa ajassa ole mahdollista ja ettei sitä sillä tavalla hoida kukaan muukaan. Ehdokkuus on nähtävä enemmän nettipolitiikasta nousseena koepallona, jonka keskeinen arvo oli huomioarvo. Vakavat vaihtoehtoehdokkaat ja aidot vaalit alueilla saadaan, mikäli vaaliuudistusta ei vesitetä täysin presidentin veto-oikeudella jo ehdokasasetteluvaiheeseen.

Ksenja Sobtshakin poliittinen keskusteluohjelma Gosdep, joka näkyy nettitelevisio Snobilla (sic) näytti pitkästä aikaa edes jotain pyrkimystä poliittiseen keskustelemiseen eri leirien välillä. Se on tervetullutta vaihtelua venäläisen nykytelevision vaivaannuttavan, teatteriohjatun kilpahuutamisen sijasta. Valtapuolueen penkillä istuneet eivät toki päätä mistään, mutta heidänkin asenteissaan näkyvä muutos on merkki siitä, että ihan seisovassa vedessä ei enää olla. Liikkeen synnyttäminen sisäpolitiikkaan ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden kasvu ovat jo nyt protestin vastaansanomaton saavutus. Tulevissa koitoksissa katsotaan ovatko hallinnon myönnytykset aitoja ja riittääkö niiden vauhti ja suunta.

EDIT: Pieniin merkkeihin ei kannata lukea liikaa. Niitä voi tulkita vain osana jatkuvaa seurantaa, joka antaa edes jollain lailla luotettavan käsityksen yleisestä trendistä. Silti kiinnitin huomiota siihen, että liittovaltion laajuinen tv-kanava NTV esitti, journalistisesti aivan kelvollisen, tasapainoisen raportin viime päivien mielenosoituksista ja väkivaltaan johtaneista syistä. Television kokonaisvyörytyksen mittakaavassa se on vähäinen asia, signaaliarvoltaan kohtalainen. Nyt sallitaan tätäkin.

Perestroika ja pettymys

Ystäväni Konstantin von Eggert on kirjoittanut hyvän jutun liberaalin länsimielisen venäläisen älykön perestroika-kokemuksesta ja pettymyksestä sitä seuranneeseen kehitykseen. Hän käsittelee monia mielenkiintoisia mentaliteettikysymyksiä juuri niin kuin olen niitä ajatellut itsekin käsitellä. Kansallisen muistin merkitys reformien onnistumiselle Itä-Euroopassa ja Baltian maissa. Moskovan hämmennys soft power -politiikan ja maailmanpolitiikkaan (epäjohdonmukaisesti ja hajanaisesti) ilmestyvien moraalikysymysten edessä.

Minun on helppo nyökyttää mukana. Menin Moskovaan 80-luvun lopulla ja pitkään luulin (kuten kaikki nuoret ihmiset omasta ajastaan), että tämä on perustila ja kehityksen huippu. Meni hetki, ennen kuin hahmotin miten monella eri laillla poikkeuksellista vaihetta Venäjällä elettiin noin kymmenen vuotta. Kaikkeen ihmistoimintaan tuli ulkoa impulsseja, joita ei voi peruuttaa, halusi joku tai ei. Alkaen jo siitä, miten ihmistieteet altistuivat metodologisille uutuuksille ja länsimaiselle älyllisen perinteen jatkumolle.

Kun perestroikan aikana Moskovassa haluttiin korostaa peruuttamatonta vahinkoa tai vaikutuksia, jotka neuvostovaihe oli Venäjälle tehnyt, sanottiin, että akvaariosta saa äkkiä kalakeittoa, mutta kalakeitosta ei enää saa akvaariota. Yhtä lailla perestroikan ja 90-luvun muutokset ovat kutoutuneet osaksi Venäjän kangasta. Vaikka kuinka kelloa käännettäisiin, aika ei käänny, eikä samaan virtaan voi toista kertaa astua. Venäjä on monella lailla hybridisoitunut, pirstaloituneiden maailmankuvien tila, joka vekslaa edestakaisin tietyissä asioissa, mutta se ei ole Neuvostoliitto. Niin helppo ja halpa analogia kuin se maailmanlopun julistamiselle onkin ja niin tuttuja kuin tietyt otteet nykyisyydessä ovatkin.
Prosessoin parhaillaan omaa kirjaani suomalaisen ja venäläisen toimintakulttuurin kohtaamisesta ja olen ehkä siksi herkkä samanmielisyyden ansalle. Moskovalaisessa Afisha-lehdessä (meikäläisin termein ehkä jotain  Kauppalehti Option ja City-lehden välimaastosta) oli taannoin hyvä juttu siitä, miten sosiaalisen median algoritmit on viritetty tuomaan jokaiselle kuluttajalle eteen sitä, minkä hän haluaakin nähdä ja mikä vahvistaa omaa maailmankuvaa. Tässä on vain se vaara, että pelkästään omaa maailmankuvaa vahvistavien viestien vastaanottaminen synnyttää ensinnäkin liioitellun kuvan sen laajuudesta ja toisaalta synnyttää kuplan, jonka ulkopuolelta tulevia viestejä ei enää ymmärrä. Kirjoittaja huomauttaa, että pian jälleen presidentin virkaan astuvan Vladimir Putinin avustajakunta tosin toimii aivan samoin kuin algoritmit. "Hän on meille yhtä käsittämätön kuin me olemme hänelle." Niinpä maailmojen eriytyminen etenee vääjäämättä. Suomalaisista journalismin tutkijoista Johanna Vehkoon olen kuullut puhuvan samasta asiasta.

Professori Timo Vihavainen on Itäraja häviää -kirjassaan huomauttanut, että olemme historiallisesti aivan ainutlaatuisessa tilanteessa, jossa suomalaisilla on monien venäläisten kanssa yhteinen kieli, tosin maailmanlaajuinen lingua franca, englanti. Lisäksi molemmin puolin rajaa tunnetaan samat maailmanlaajuisen tajuntateollisuuden elementit.

Olga Davydova on tutkinut mm Suomen venäläisten keskinäisiä verkkokeskusteluja ja kirjoittaa väitöskirjassaan transnationaalisista eli ylirajaisista sosiaalisista "tiloista", joita maahanmuuttajille syntyy. Jotta kukaan ei lopettaisi lukemista sanoihin focaultilainen diskurssianalyysi tai akkulturaatio, jätän tämän termin pohtimisen ja määrittelyn blogitasolle: kyse on siitä, että tarpeeksi iso ihmisjoukko jakaa maailmankuvan, kokemukset, arvolataukset ja viitekehyksen, joiden syntymiseksi pitää olla elänyt -tässä tapauksessa - sekä Suomessa että Venäjällä.

Menen askeleen pitemmälle ja arvioin, että venäjää Suomessa puhuvista suomalaisista ihmisistä monet ovat toisella jalalla mukana näissä ylirajaisissa tiloissa, kahden kulttuuripiirin vaikutusalueella. Niiden sisällä ei tietenkään vallitse mitenkään homogeeninen maailmankuva, arvomaailma tai polittiset katsannot, mutta jotain voi päätellä esimerkiksi siitä, että se pieni joukko, joka Venäjän vaaleissa äänestää Helsingissä, äänestää samoin kuin Moskova, virallisten lukujen mukaan. Liberaalit katsannot ovat yleisempiä kuin Venäjän provinssissa, virallisten tietojen mukaan.

Arvioin itse siirtyneeni yli kahden vuosikymmenen aikana huomaamattani tietynlaiseen ylirajaiseen liberaalien journalistien tilaan elämänkokemukseltani ja arvoiltani. Mitä se sitten tarkoittaa, jos ryhtyy kirjoittamaan kirjaa suomalaisen ja venäläisen toimintakulttuurin eroista tässä maailmanhistorian vaiheessa? Luultavasti on tärkeintä erottaa kansallisuus ja kansalaisuus mentaliteetista ja maailmankuvasta. Venäläisessä toimintakulttuurissa on hybridinä "kansanluonnetta", neuvostoilmiöitä, kullekin seudulle ominaista paikallista väriä ja varsinkin Moskovassa nopeasti pirstaloituvia ja polarisoituvia maailmankuvia. Paikallinen hipsteri on kaikin olennaisin osin paljon lähempänä helsinkiläistä hipsteriä kuin monia maanmiehiään.

Tässä mielessä lienee syytä alistua tuohon focaultilaiseen prosessiin ja määritellä reilusti oma paikkansa siinä todellisuudessa, jota tarkastelee. Toisekseen lienee syytä katsoa tarkasti kenelle ylipäänsä puhuu. Suomalaiset, lukuisista päinvastaisista muodikkaista hokemista huolimatta, ovat kuitenkin olennaisilta osin jääneet sivuun neuvostotodellisuuden valtavirran mentaliteettia kehittävästä vaikutuksesta. Uskallan väittää, että  vaikka Venäjän sisäpolitiikka tehdään muualla kuin puolueissa, mentaliteetiltaan suomalaisista suuri osa mahtuisi liberaalipuolue Jablokon puoluetoimistoon töihin tai nuoret ennemminkin systeemin ulkopuolisen opposition. Lukuunottamatta sitä innokasta ja äänekästä änkyräsiipeä, jota Vihavainen kutsuu nimellä "lunatic fringe". Joillekin innokkaimmille meikäläisille 70-luvun lämmittelijöille saatettaisiin joutua hakemaan loppusijoituspaikkaa muualta. Se sitkeys, millä osa vanhaa vasemmistoa pönkittää Venäjää Yhdysvaltojen vastavoimana, olipa se "Venäjä" millainen hyvänsä, on minulle monesti käsittämättömämpää kuin naapurin otteet. Ja hyvä on, kun kerran ruvettiin tekemään poikkeuksia, osa innokkaimmista Suomi suomalaisille -väestä jouduttaisiin naapurin todellisuudessa luovuttamaan Zhirinovskille. Jos jollakulla on hyviä vastaväitteitä, ne mielellään kuullaan. Kuka on Suomen Sergei Udaltsov? Tai edes samalla postinumerolla? Puhutaan ihan eri liigasta.

Olisi väärin jättää tuomatta esille se, että vaikkei me siitä tykättäisikään, niin tämä Suomessa yleisesti vallitseva maailmakuvavalikoima ei ole Venäjällä varsinaisesti kaikkein yleisin. Ulkomailla näkyvästä vaikutusvaltaisuudestaan huolimatta kaupunkilaisliberaalien joukko on vähemmistö. Ja vähemmistöksi se saattaa jäädäkin, jos politiikkaa yritetään tehdä esimerkiksi vertaamalla itseä päähän ja loppua porukkaa perseeseen, jolta ei kysytä mitään, kun pää tekee ratkaisuja. Tämäntapainen kirjallinen, älyllinen leikittely meni tuossa viime talvena monilta hieman yli hilseen, eivätkä jälkikäteiset selitysyritykset yleensä auta. Tunnemme ilmiön Suomestakin. Tämäntapaisella eliitin (myös oppositioälymystön) ja "kansan" vastakkainasettelulla on tosin pitkät ja maineikkaat perinteet, sitä ei ole keksitty Moskovassa viime vuosina.

Naapurissa, toisenlaisten maailmankuvien lähtökohdista, monesti täysin käsittämättömiltä näyttävät otteet ovat hyvinkin perusteltuja. Hiski Haukkala purkaa maailmankuvan ja kontekstuaalisen rationaalisuuden omassa väikkärissään EU:n ja Venäjän suhteista sen verran hyvin, että nyysin senkin oman työni rakenteisiin surutta. Koska miksi miettiä toiseen kertaan selvää asiaa. Jos aikoo ymmärtää toisen motiiveja ja tarkoitusperiä, rationaalisuutta hänen omista lähtökohdistaan katsottuna, on turha hyytyä omaan maailmankuvaansa ja pitää sitä vastaan meneviä prosesseja "käsittämättöminä". Eivät ne ole käsittämättömiä. Usein niissä tehdään mielestäni väärin, mutta se on toinen kysymys.

Tosiaan, entä sitten hyvä ja paha? Oikeus ja totuus? Juuri nyt olen tykästynyt historioitsija Nikolai Koposovin ratkaisuun. Kirjassaan Kovennetun kurin muisti (Pamjat strogovo rezhima) hän purkaa selkeästi sanoiksi yhden keskeisen ristiriidan. Moraalinen reflektio on mahdollista ja välttämätöntä, suomeksi sanottuna paska ei ole jumalan viljaa, oli diskurssi mikä tahansa. Mutta lähtökohtina moralisointi ja tuomitseminen haittaavat analyyttistä erottelukykyä ja tässä tapauksessa toimintaympäristön realistista tarkastelua.

Siksi, vaikka olen von Eggertin kanssa samaa mieltä, käsitän, että olen tässä tapauksessa kuoroa, jolle saarnataan, kuten amerikkalainen sanonta kuuluu. Ja niin on luultavasti suurin osa niistä, joille linkin sosiaalisessa mediassa jaan. Mutta päätin, ettei se itsessään ole mikään ongelma, kun muistaa että kyseessä on yksi ikkuna venäläiseen mielenmaisemaan. Sellainen jonka haluaakin nähdä.