Saako venäläisnuori opiskella ulkomailla eli isänmaallisen retoriikan rekyylistä

Viime aikoina Venäjältä tulevat uutiset nostavat mieleen venäläisiä sanontoja. Ehkä siksi, että sanonnat ovat kotoperäisinä niin ilmaisuvoimaisia joidenkin paikallisten tilanteiden tiivistämisessä.
Otetaan vaikka Yhtenäinen Venäjä -puolueen näkyvästä duumaedustajasta, Sergei Zheleznjakista syntynyt kohu. Tai oikeastaan kohu syntyi hänen tyttäristään, joista toinen opiskelee maineikkaassa amerikkalaisessa koulussa Sveitsissä ja toinen Queen Mary -yliopistossa Lontoossa.
Tässähän ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, että venäläisen eliitin jäsenen lapset opiskelevat ulkomailla. Meillä siinä ei ylipäänsä ole mitään ihmeellistä, että joku opiskelee ulkomailla, joten mistä häly?

Häly on tietysti luonteeltaan poliittinen ja selittyy isä Zheleznjakin näkyvällä roolilla valtiojohtoisen isänmaallisuuden nostattajana.  Jos aktiivisesti puuhaa lakeja, joilla ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä vaaditaan rekisteröitymään "ulkomaalaisiksi agenteiksi", jos kallis länsipuku yllä antaa haastattelua, että ihmisten pitäisi käyttää venäläisiä trikoovaatteita, jos vaatii pakollista kotimaisen tuotannon kiintiötä elokuvateattereihin ja ylipäänsä puhuu isänmaallisen kasvatuksen ja arvojärjestelmän välttämättömyydestä, omien tyttärien eliittielämä ulkomailla antaa tietysti poliittisille vastustajille avopaikan.

Kauhea kuhina netissä, poliittiset vastustajat muistuttavat, että orpolapsia nämä eivät päästäisi länteen adoptoitaviksi, mutta omat lapset asuvat siellä, se ei ole ongelma. Puolustajat karjuvat, ettei poliittisen vastustajan lapsiin saa kajota, syytetty todistelee mistä on rahansa saanut ja yksi ääni on mustan perinteisen kateuden joilotus. Herravihaa ei ole Venäjällä ainakaan yhtään sen vähempää kuin Suomessakaan. Koulutuksen hinta, kauniit, viihtyisät sisäoppilaitokset, neitien kampaukset, vaatteet, matkailut ja harrastukset ovat toki julkaistujen kuvien ja heidän sosiaalisessa mediassa itse julkaisemiensa kertomusten mukaan kalliita, mutta eivät mitään astronomista. Merkittäväksi ne tekee koettu epäoikeudenmukaisuus, se näkökanta ja käsitys, että tällaista hyvinvointia ei ole kaikkien mahdollista tasaväkisenä tavoitella.

Tietysti se, että elää eri tavalla kuin opettaa, on poliittinen ongelma missä tahansa. Eikä tässä sinänsä vielä mitään. Kaikki "normalno". Mutta ei mikään asia niin huonosti ole, etteikö oma puoluetoveri voisi tilannetta pahentaa. Mitä tekevät puoluetoverit, kun asiasta tulee skandaalinpoikanen?
Puolueen työmiessiiven patriooteilla on vastaus ongelmaan valmiina. Yksi vaatii ulkomailla koulutusta hakevilta sitoumusta Venäjälle palaamisesta ja toinen haluaa kieltää lailla ulkomaisen koulutuksen KAIKKIEN venäläisten korkeiden viranhaltijoiden ja poliitikoiden lapsilta.  Puuttumatta hankkeen realistisuuteen, nämä ovat valtapuoleen ja parlamentin jäseniä, joita ainakin toinen hakee kommunisteilta tukea hankkeeseensa, kertoo radiokanava Eho Moskvy. (Venäjänkielinen linkki)

Niin, se sanonta? Venäjän vakiintuneessa eliitissä on todennäköisesti tässä kohtaa muisteltu vanhaa hyvää sanontaa, että pakota vähälahjainen jumalaa rukoilemaan, niin sehän hakkaa vaan otsansa hajalle. Ei venäläisellä eliitillä ole mitään aikomusta - eikä järkevästi ajateltuna mitään syytäkään - sulkeutua Venäjän sisälle ja rajoittaa valinnanvaraansa pelkästään venäläisiin vaihtoehtoihin koulutuksessa, terveydenhoidossa, autoissa, vaatteissa tai muissa kulutushyödykkeissä, vapaa-ajanvietossa ja niin edelleen. Eihän sillä tavalla tehdä missään muuallakaan globalisoituneessa taloudessa. Eivät niin aio tehdä muutkaan venäläiset, vaan jokainen kuluttaa mahdollisuuksiensa mukaan missä ja miten haluaa. Tavallisten ihmisten virta tavanomaisiin matkakohteisiin ulkomailla ei ole hiljenemässä. Helsingissä tehdään taas uusi ennätys venäläisyöpymisissä vuoden vaihteen juhlien aikaan.

Mutta ulkoisen vihollisen käyttäminen sisäpoliittisena työkaluna on aiheuttanut kiusallisen tilanteen, jossa osa väestöstä ottaa retoriikan tosissaan ja oppositio tietysti käyttää mielellään hyväkseen julkilausuttujen tavoitteiden ja todellisten valintojen välistä ristiriitaa.

Viime aikoina uutisia naapurista on tullut tiuhaan tahtiin. Julkinen poliittinen elämä on ollut pitkän hiljaiselon jälkeen epätavallisen kovaäänistä ja nopeatempoista. Välillä populistiset ulostulot muistuttavat kilpailua siitä, kuka keksii mielikuvituksellisimman uuden lakiesityksen ennen uutta vuotta. Kuten koulunkäynnin kieltäminen ulkomailla tai ulkomaan kansalaisen työskentelyn kieltäminen televisiossa. Viimeksi mainitun idean sai aikaan Vladimir Pozner, joka välillä esittää ykköskanavalla kriittisiä havaintoja asiain tilasta. Hänellä on Venäjän kansalaisuuden lisäksi Ranskan ja Yhdysvaltain passit. Vanhan mallin mustamaalauskampanjatkin ovat jälleen ilmestyneet paitsi oppositioblogeihin, myös valtaapitävälle lojaaleihin lehtiin. Laajalevikkisissä lojaaleissa lehdissä ja valtion televisiokanavilla tietysti trollataan niitä, jotka ovat joutuneet viralliseen epäsuosioon ja opposition blogeissa taas valtaapitävää leiriä.

Olipa poliittinen etumerkki mikä hyvänsä, kuvakertomukset epäsuosioon joutuneesta entisestä maatalousministeristä tai skandaalinkäryistä lapsipolitiikkaa henkilöivästä lapsiasiamiehestä vetoavat kaikki samaan perusvireeseen: noin eliitti siis itse asiassa elää ja asiansa hoitaa. Linkit ovat venäjänkielisiä, mutta kuvat ovat yleismaailmallista visuaalia.

Nämä korkean profiilin kohut eivät välttämättä ole poliittisesti vakavasti otettavia itsessään. Uutta on julkisten ristiriitojen aiheuttaminen hallitsevan eliitin sisälle aiemman varovaisen otteen sijasta. Varsinkn orpolapsien adoptoinnin kieltävä lakilisäys vastauksena amerikkalaisten Magnitski-lakiin ovat herättäneet osan hallituksesta, muun muassa ulkoministerin ja opetusministerin julkisesti vastustamaan hanketta ja presidentin oma ihmisoikeuselin katsoo sen olevan perustuslain vastainen. Julia Latynina kirjoittaa Moscow Timesissa että viime aikoina Kreml on itselleen epätyypillisesti tuottanut nopeaan tahtiin ihan itse itselleen täysin tarpeettomia ongelmia.

Ehkä kyse on kuitenkin ihan vain sisäpolitiikasta. Koska jossainhan sitä aina tehdään. Ellei sitä tehdä parlamentaarisen demokratian raamissa hallituksen ja opposition välillä niin sitten sitä tehdään poliittisen eliitin sisällä.

EDIT: Ulkoisen vihollisen käyttämisestä tuli vain sen verran mieleen, että joskus herää itselle kysymys miksi vaivautua kommentoimaan näitä asioita blogissa tai sosiaalisessa mediassa ollenkaan. Varsinkin kun on tässä viime aikoina seurannut sitä kuinka kollegoita trollataan mitä ihmeellisimmillä tavoilla netissä ja livenä. Joku saa silmilleen Venäjälle levitettyjä valheellisia väitteitä  toiminnastaan tai kirjoituksistaan, toista muistetaan tutkintapyynnöillä ja muulla temppuilulla. Suomalainen ihminen tietysti vähän säikähtää neuvostokonsteja kun ei ole niihin tottunut ja esimerkiksi loukkaantuu kovasti suorasta, hätkähtämättömästä valehtelusta, kun sekin on konstina vähän vieraampi.
Mutta jos ajatellaan, että häirinnän tarkoituksena on karsia omaehtoista, moniäänistä yhteiskunnallista keskustelua, niin silloin sitä lienee syytä jatkaa ihan omaan tahtiinsa ihan omista aiheistaan, juuri trollauksen takia, ei edes siitä huolimatta. Koska sekä vaikeneminen että turha provosoituminen ovat "toimituksellisen päätösvallan luovuttamista ulkopuolisille", senkin voisi muistaa, että lieveilmiöt ovat vain (kovaääninen) osa kanssakäymistä naapurin kanssa, eikä niistä ole suurin osa venäläisistä tai heidän eliitistään järin kiinnostuneita. Heillä on elämä.

Ruplan maa eli mitä kaikkea en tiennyt Venäjän taloudesta

Luin tässä kuluneella viikolla Pekka Sutelan kirjaa Ruplan maa: Miten Venäjästä tuli normaali talous. Vähän harmittelin sitä, että kirja tuli vasta nyt kun omani meni jo tuotantoon. Näin valmiiksi ajatellusta jutusta lainaaminen olisi helpottanut omaa työtä ja luultavasti parantanut lopputulosta. Mutta hyvä kun tuli nytkin tällainen kirja. En ole ainakaan nähnyt, että suomeksi olisi ilmestynyt yhtä monipuolista esitystä aiheesta.

Kirjan ehdottomasti parasta antia ovat erittelevyys ja asioiden esittäminen historiallisessa ja maailmanlaajuisessa kontekstissa. Maailmassa on ylitarjontaa teksteistä, joissa selitetään miten ja miksi asiat ovat Venäjällä "huonosti" tai miten ja miksi ne ovat "hyvin" ja päivitellään maan kaikkinaista omalaatuisuutta. Lisäksi on virkistävää lukea tekstiä, joka kertoo, mitä ei tiedetä, pystytä mittaamaan tai keskustellaan muusta tietämisen rajallisuudesta. Etenkin sellaisen esitystavan rinnalla, missä tiedetään kaikki, halki, poikki ja pinoon.

Toisekseen tekee mieli kehua yleistajuisuutta ja sujuvuutta. Lievää harrastusta asiaa kohtaan tietysti vaaditaan, että ylipäänsä tarttuu tällaiseen kirjaan, eihän se varsinaisesti Jerry Cottonia korvaa. Joskus aikojen alussa suoritetusta kansantaloustieteen perustentistä on olevinaan iloa kirjaa lukiessa, mutta ei sitä siihen  tarvittaisi.

Ruplan maa purkaa "yleisesti tunnettuja" hokemia. Se esittää tutkimukseen, tilastoihin ja pitkäaikaiseen tutkimuskokemukseen perustuvaa analyysia, joka ei pelkästään kuvaa vaan myös selittää mistä Venäjän talouskehityksen eri puolissa on kysymys. Missä ollaan nyt, mitä kaikkea on kesken, miten kehityskulut vertautuvat maailmanlaajuisesti kehittyviin talouksiin ja minkälainen matka missäkin asiassa on tehty kahdessakymmenessä vuodessa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

En löydä kirjasta poliittista agendaa, jonka olisi tarkoitus "puolustaa" tai "vastustaa" harjoitettua talouspolitiikkaa, vaan kerta toisensa jälkeen politiikkatoimet ja muu julkisen vallan käyttö arvioidaan seuraustensa perusteella. Venäjän julkisen vallan luonne on aiheuttanut ja aiheuttaa talouskehitykselle ongelmia ja rajoitteita ja tämä todetaan kirjassa toistuvasti. Monta asiaa on kuitenkin tehty myös oikein - talouskehityksen kannalta katsottuna - mikä tahtoo hokemien tasolla unohtua.

Kun faktaa on paljon, sitä on pakkautunut kolme ja puolisataa sivua aika tiiviiksi kakuksi. Onneksi luvut toimivat itsenäisestikin, lukiessaan hieman oikonut kollegani huomauttaa. Hänen mielestään oli helpottavaa myös se, ettei tarvitse hirveästi miettiä asioiden paikkansapitävyyttä - kokee olevansa turvallisessa kyydissä.

En ryhdy kovin laajasti konkreettista sisältöä tällä paneutumisella esittelemään, mutta muutama mielenkiintoinen huomautus jäi mieleen kertalukemalla.

Ensinnäkin, kyseessä on nimen omaan kehittyvä markkina. Ja markkinan oikeanlainen rakenne on ainakin yhtä tärkeää sen toimivuuden kannalta kuin yksityisomistus. Kun neuvostoautotehdas valmisti itse kaiken renkaista tuulilasinpyyhkimiin, moderni markkinatalous on monimutkainen, logistisesti vaativa verkosto tiedonkulkua, alihankkijoita, kuljettajia ja niin edelleen. Tämä kehitys on Venäjällä pahasti kesken, mutta merkkejä on näkyvissä.

Toinen hyvä niputus on se, miksi Keski-Euroopan maissa siirtymä markkinatalouteen on ollut sujuvampi. Venäjällä etäisyys markkinatalouteen oli yksinkertaisesti pitempi: ajassa, ajattelussa, rakenteissa.

Kolmas on energiasektorin roolin yksityiskohtainen käsittely. Yksinkertaistus, jonka mukaan Venäjän koko talous lepää öljyn ja kaasun varassa, on ehkä oikeansuuntainen, mutta riittämätön kuvaamaan koko monimutkaista todellisuutta. Pienessä vientivetoisessa maassa, kuten Suomessa, häviää joskus näkyvistä se, mitä tarkoittaa iso maa, iso väestö, iso kotimarkkina, joka kuitenkin saa jatkuvasti vientituloja energiakaupasta. Vaikka ei voikaan elää sen ylijäämän varassa kuten esimerkiksi Persianlahden pienet öljyvaltiot.

Edessä on tiukkoja paikkoja, sillä kasvun helpot hedelmät on 2000-luvulla melkeinpä poimittu ja nyt Venäjän pitäisi löytää paikkansa maailmantaloudessa alhaisten tuotantokustannusten Aasian ja korkean teknologian ja kehittyneiden palvelujen Euroopan välissä. En tiedä tietääkö tähän ongelmaan vastausta kukaan. Minulla on tätä kirjoitettaessa tosin vielä lukematta Ruplan maan tulevaisuutta käsittelevä kohta.

Ylen aamu-tv haastatteli kirjoittajaa 1.11.2012 - sitten kun lakkaa näkymästä verkossa niin sitten se ei enää näy...

Jos linkkaisi vielä nettikirjakaupankin

Normihoito eli Pussy Riotin puolustusasianajo

On tämäkin kyllä taas niin sanottu normihoito, tulee mieleen, kun lukee tuota Pussy Riotin vapautetun jäsenen Jekaterina Samutsevitshin haastattelua. (venäjäksi, google translate toimii joskus venäjästä englantiin siedettävästi)

Nopeita havaintoja haastattelun kohokohdista:

Samutsevitshin mukaan aiemmat juristit eivät käyneet kuin häthätää joskus vangitun luona, vetivät puolustusta aivan eri tyyliin kuin puolustettavat halusivat. Lyhyissä tapaamisissa ei keskusteltu jutusta ja sen ajamisesta, vaan uutisista ja näkyvyydestä ja siitä, että voidaan saada jopa Nobelin palkinto.  Samutsevitsh katsoo, että juristit unohtivat juridiikan ja pitivät sen sijaan yleisiä puheita Venäjän tilasta ja poseerasivat kameroille. Maksimaalisen julkisuuden takasi tietysti naisten vankilatuomio.

Samutsevitsh kertoo, että aiemmin politiikassa toiminut juristi Mark Feigin rekisteröi prosessin kuluessa Pussy Riot -tavaramerkin, ilman että ainakaan Samutsevitsh oli hankkeesta kuullutkaan. Nyt hänelle näytetään paperia, jossa on hänen allekirjoituksensa. Tutkintavankeudessa hänellä kuulemma allekirjoitutettiin tyhjiä papereita, että tehdään vetoomuksia kuulemma.

Hän alkoi epäillä koko touhua ja vaihtoi juristia. Uusi juristi Irina Hrunova istui hänen kanssaan kaksikin tuntia kerralaan sellissä, laati juridiselle pohjalle puolustuksen ja nyt hän on ainoana kolmesta vapaana. Passiaan hän ei ole saanut vanhoilta asianajajilta takaisin. (Venäjän sisäinen passi, henkilöllisyystodistus, on kaikessa elämässä hyvin tarpeellinen asiakirja). Niin ikään kateissa ovat asunnon avaimet ja muita tavaroita.

Keskusteluihin tavaramerkistä entinen juristi ei Samutsevitshin mukaan ole innokas osallistumaan Ehdottelee kahdenkeskistä tapaamista tai keskusteluohjelmaan osallistumista. Entiset juristit ovat keränneet vangituille rahaa omille tileilleen.

"Minä en ole ainakaan saanut yhtään mitään", toteaa Samutsevitsh, jonka entinen juristi vihjailee nyt tehneen viranomaisten kanssa yhteistyötä.

Normihoito. Tästä tosin varmaan kuullaan vielä.

EDIT: Ainakin asianajaja Feigin käy kuumana. Ilmoitti twitterissään, ettei kommentoi Samutsevitshia tai Pussy Riotia. Ja sen jälkeen koko listansa onkin täynnä kommentteja, joissa hän ilmoittaa, että "Samutsevitsh valehteli aina, kuten nytkin..." "Makselee nyt takaisin sitä, että päästivät hänet vapaaksi."

Kuka lie mitäkin sanonut ja tehnyt, mutta aika perusteellisesti ovat tössineet välinsä ja noin korkean profiilin jutun.

Juutalaista esittävä nukke eli ulkopoliittisesta retoriikasta

Saksan liittokansleri Merkel otti Venäjällä käydessään presidentti Putinin kanssa puheeksi myös Pussy Riotin. Sillä lailla kohteliaasti, retorisin kysymyksin, että pitikö ne kahdeksi vuodeksi linnaan laittaa, en tiedä ja olisiko näin käynyt Saksassa. Perusmarmatusta, jota ei oikein voi jättää hoitamattakaan.

Putinin vastaus herätti huomiota. Hän ei koskaan sano ääneen yhtyeen nimeä Pussy Riot, mutta hän kysyi tietääkö kansleri, että aiemmin yksi näistä tuomituista hirtti juutalaista esittävän nuken ja sanoi, että Moskova pitää saada raivattua tällaisista ihmisistä. Hän jatkoi, että "emmehän me teidän kanssanne voi tukea ihmisiä, joilla on antisemitistiä näkemyksiä".

Tähän asti muuten kaikki hyvin, mutta jutussa ei oikein mikään pidä paikkaansa. Koko tapaus sattui vuonna 2008. Valtion palkinnollakin myöhemmin muistettu taideryhmä Voina (Sota) järjesti performanssin Dekabristien muisto moskovalaisessa supermarketissa. Nadezhda Tolokonnikova, toinen Pussy Riotin vangituista jäsenistä, oli silloin taideryhmässä yhtenä jäsenenä mukana.

Ideana oli taiteen keinoin tuoda esiin yhteiskunnan vieraskammoa ja homofobiaa. Kattoon "hirtettiin" viisi näyttelijää. Kolme esitti vierastyöläisiä ja kaksi homoseksuaaleja, joista toinen oli vielä kaiken lisäksi juutalainen. Nukke ei siis ollut nukke, vaan elävä näyttelijä. "Hirttävällä" näyttelijällä oli vielä kaiken lisäksi valtapuolue Yhtenäisen Venäjän nuorisojärjestön (Nuori Kaarti) takki yllään. Performanssin viesti oli siis tasan päinvastainen kuin presidentille oli kerrottu tai kuinka hän oli käsittänyt tai kuinka hän halusi käsittää. Viesti oli itse asiassa sen suuntainen, että vallan pitäjän näkökulmasta siitä nyt ei kannattaisi hirveästi muistutella.

Asiallahan ei sinänsä olisi suurta väliä, ellei kyse olisi ulkopoliittisesta piilopistoretoriikasta. Juuri sellaisesta, mistä Suomikin on viime aikoina taas saanut kertausta. Annetaan ymmärtää, että itse olette sen verran syntisiä, että jospa pidettäisiin ne suukit supussa meidän asioista. Kyseessä ei tietenkään ollut huoli Tolokonnikovan antisemitismistä, vaan Merkelille sanotiin, että juutalaisten takia teillä ei ole varaa sanoa meille yhtään mistään, yhtään ikinä, yhtään mitään. Tämä on neuvostodiplomatian ja edelleen venäläisen diplomatian tapa sanoa asia hieman eri sävyssä kuin ihan suoraan.

Sellaiset suomalaiset, joiden mielestä yhtyeen Pussy Riot nimi ei ole liian räävitön, keksivät kyllä suomen kielestä sen sanan, jolla tällaista viestintää yleisemmin kuvaillaan. Silloin kun sellaista viestintää harjoitetaan, olisi tietysti hyvä, että juutalaisnuket eivät sittemmin ilmestyisi televisiostudioon kertomaan miten päin asia oikeasti oli, kuten tällä kertaa kävi.

Tämän suuremmasta asiasta ei ole kyse, mutta selitetään se nyt tässä kumminkin. Kun venäjänkielinen netti runet on kuitenkin vielä vähän aikaa aiheesta pöhinässä. Ja kieleen jää taas yksi kulttuurisidonnainen ilmaus "tshutshelo jevreja", juutalaista esittävä nukke.

Lojaalin eliitin liikehdintää

Hyvä, että jotkut ystävät Moskovassa vielä seuraavat asioita yksityiskohtaisesti ammatikseen. Venäjän presidentin ihmisoikeusneuvostosta on nyt eronnut 17 jäsentä, viimeksi Igor Jurgens, joka on laskettu harkitsevien lojaalien joukkoon.

Konstantin von Eggert kirjoittaa aiheesta Kommersantin kolumnissaan, (teksti venäjäksi, linkistä tulee ensin mainos....) Hän muistuttaa ensin, että suoria vertauksia ei voi tehdä, nyky-Venäjä ei ole Nikolai II:n Venäjä, maailmansodan järkyttämä yksinvaltainen monarkia, jossa 80 prosenttia väestöstä on lukutaidotonta, taloudellisesti vaihtoehdotonta maalaisväestöä. Mutta trendi on silti saman näköinen. Eliitissä kasvaa reformien kannatus ja nyt on kiinni siitä miten hallitsija kuuntelee näitä viestejä.

Eliitin tutkimukseen erikoistunut sosiologi Olga Kryshtanovskaja, ilmaisi huolensa tilanteesta noin kuukausi sitten ja erosi Yhtenäinen Venäjä -puolueesta.  Hän oli aiemmin mm. Putinin nimeämien "luottohenkilöiden" joukossa vaalikampanjan aikana ja selitti vaalien jälkeen vaalivilpin olleen "yksittäisten toverien" omasta harkinnastaan järjestämää toimintaa, jolla oli "lähinnä tekninen luonne".

Yksittäistapaukset ovat aina yksittäistapauksia. Mutta niille, jotka seuraavat Venäjän sisäpoliittista kehitystä työkseen, aiemmin lojaalin eliitin valinnat sekä tulevien paikallisvaalien tulokset ovat mielenkiintoisia signaaleja.

Moskova lähtee taas mielenosoitukseen - ja tuli jo kotiinkin

Moskovassa eilisten kotietsintöjen kohteet menevät tänään kuulusteluihin, samaan aikaan kun Pushkinin aukiolla kokoonnutaan taas uuteen mielenosoitukseen. Marssivat siitä Saharovin valtakadulle, lupa on saatu 50 000 hengen tapahtumalle. Järjestäjät varoittelevat twitterissä provokaatioista. Edellisen mielenosoituksen muuttuminen väkivaltaiseksi on virallisesti kotietsintöjen ja oppositiohahmoihin kohdistuvan rikostutkinnan syy.

Oppositiomielinen nettitelevisio Dozhd oli luonnollisesti kaatuneena aamulla, mutta virallinen uutistoimisto Itar-Tass toimittaa englanninkielistä tietoa mielenosoituksen tavoitteista.

Eli kuuluuko sinne Amerikkaan asti, kaikki hyvin. Eilen nimittäin State Departmentin spokeswoman epäili, että ei välttämättä olisi ja toinen venäläinen uutistoimisto Ria Novosti näyttää myös kertovan asiasta. Tähänastisen seurannan perusteella Ria näyttää muuten toimittavan ihan normaalia uutistoimistotavaraa. Se on mm. kyseenalaistanut virallisia tiedotteita mielenosoitusten osallistujamääristä omalla tiedonhankinnalla ja datajournalismilla.

Aiemmin vastaavissa tilanteissa DDoS-hyökkäyksillä kaadetut Eho Moskvy ja Kommersant toimivat vielä aamulla.

 Twitterissä mielenosoituksen hashtag on #В12ВсеНаПушку mutta sitä häiritään oikein urakalla, uutena ilmiönä on ponteva pippelin kuvien postailu. Ideana lienee perivenäläinen "haistatus" hui vam - eli molo teille vaan.

Se ei liene niin vaarallista, mutta Eho Mosvy kertoo, että Vologodskista mielenosoitukseen matkalla ollutta autoa kohti olisi ammuttu niin, että renkaat menivät. Moskovassa Pushkinin aukiolle matkaavat olettavat joka tapauksessa lähimpien metroasemien sulkemista.

Kaiken tasoinen pelottelu, häirintä ja tekninen torppaaminen online ja offline oppositiotoiminnan vähentämiseksi siis jatkuu. Valittua taktiikkaa ei ole muutettu, mutta jonkin verran aiempaa kovempia keinoja on nähty eilen ja tänään, varsinkin jos ampumistapaus pitää paikkansa ja liittyy oppositiotoimintaan.

EDIT: Moskova lähti mielenosoitukseen ja tuli kotiin. Riippuen keneltä kysyy, kaduilla oli 15 -100k ihmisiä, todennäköisimmin se normaali useampi kymmenen tuhatta. Kaikki sujui rauhallisesti, Ksenja Sobtshak joutunee kyselemään takavarikoituja rahojaan takaisin vielä jonkun aikaa. Sisäpoliittinen prosessi lienee pysäyttämätön, mutta suunnasta ja vauhdista on kristallipallossa näkyvyyshäiriötä.

Valuuttaa ja nimilistoja

Tänään Moskovassa tehtiin kotietsintöjä näkyvien oppositiohahmojen asunnoissa. Muun muassa Ksenja Sobtshakin, Aleksei Navalnyn, hänen vaimonsa vanhempien, Sergei Udaltsovin ja Ilja Jashinin vanhempien kodeissa. Entisen pääministerin Boris Nemtsovin luoksekin oli pyritty, mutta virkavallan mukaan "hän pakoilee tutkintaa". Virallisena syynä edellisen mielenosoituksen yhteydessä tapahtuneiden väkivallantekojen poliisitutkinta.

Yhtä aikaa tapahtuneet, tuntikausia kestäneet kotietsinnät ja vaatimus tulla huomenna, mielenosoituspäivänä kuulusteltavaksi vaikuttaa enemmän painostukselta ja pelottelulta kuin rikostutkinnalta. Näin tulkitsee kokemuksensa pohjalta 2008-2011 vankilassa istunut journalisti  Oleg Lure (blogi venäjäksi). Ksenja Sobtshak ei ollut kotietsintäluvan kohteena itse, vaan poikaystävänsä Ilja Jashinin katsotaan "tosiasiallisesti asuvan" hänen luonaan. Tämä ei estänyt takavarikoimasta Sobtshakilta puolitoista miljoonaa euroa käteistä kotikassakaapista. Kovapalkkainen juontaja, muuten.

Kaikkea tätä voisi vielä pitää loiskeina Moskovan ankkalammikossa, mutta myös näkyvä Yhtenäinen Venäjä -puolueeseen kuuluva duuman jäsen Olga Kryshtanovskaja sai tarpeekseen ja luovutti jäsenkirjansa.

Etsinnöistä julkaistu lehdistötiedote (venäjäksi) kertoo, kuinka etsinnöissä takavarikoitiin ulkomaanvaluuttaa niin ja niin paljon ja toiselta takavarikoitiin "nimilistoja henkilöistä, jotka jakavat heidän näkemksensä". Kotietsintähän ei sinänsä ole tavaton asia tässä maailmassa yleensäkään ja Venäjällä - ja muuallakin -  ihmisiä joutuu vankilaan, kun "löydetään" huumeita tai aseiden ammuksia. Se ei ole tavatonta.

Nämä puheet valuutasta ja nimilistoista kuitenkin tuovat mieleen menneestä sellaisen neuvostotuulahduksen, mistä on ihan ikiomaa kokemusta eikä netistä luettua, 80-luvulta. Silloin vielä piti miettiä missä ja kenen taskussa pidetään porukan ulkomaan valuuttaa ja paljonko ja kenen nimiä on kenenkin puhelinmuistioissa ja minkälaisia muistikirjoja kannettiin mukana tai yleensä pidettiin.

Olin unohtanut, miten sitä oppii tietämään tavaransa. Ensimmäisestä kerrasta, kun täysin sattumanvaraisella hetkellä alat miettiä mitä on taskuissasi, jotka käsketään tyhjentää. Vanha metrolippu, jossa on lontoolaisen levykaupan puhelinnumero. Kenen puhelinnumero tämä on? Keitä nämä henkilöt ovat, joiden kanssa kalenterissanne on tapaamisia? Eikä kukaan syyttänyt, että olisin rikkonut jumalan tai ihmisten lakeja, valvonta vain oli sellaista, jos miliisistä tai tullissa jonkun mielestä sattui tuntumaan tarpeelliselta. Emme me silloinkaan varsinaisesti pelänneet ketään, sitä vain tottui pitämään taskunsa ja tavaransa puhtaana turhista papereista, missä lukee kenenkään nimiä, puhelinnumeroita tai mitään lukuja. Tai ylipäänsä kaikkea katsoi sillä silmällä, miltä se näyttää tarkastuksessa.

Sellaista arvioivaa katsetta en ole omiin tavaroihini käyttänyt pariinkymmeneen vuoteen. En ole uuden Venäjän vallan aikana piilotellut mitään, en murehtinut kalentereitteni, puhelimeni tai muistikirjojeni sisältöä. Eivätkä varmaan ole ne nuoret venäläisetkään, jotka eivät ole eläneet aikuisina Neuvostoliitossa, eivätkä ole rikollisjärjestöjen jäseniä. Vanhemmat venäläiset muistavat varmasti hyvin elävästi tietyt tunteet ja tilanteet. Veikkaan, ettei tämä harjoitus ainakaan vähennä väkeä huomisesta mielenosoituksesta.

EDIT: Ovat ilmeisesti tapausten innoittamina Moskovassa nostalgisoineet tänään enemmänkin. Kaveri postasi skannatut kupongit, jotka kapitalistiseen maahan matkustavan piti täyttää. Mitä kieliä osaatte? Onko teillä sukulaisia ulkomailla? Onko joku sukulainen ollut sotavankeudessa? Oletteko ennen käynyt ulkomailla? Oletteko puolueen jäsen? Liitteiksi omaelämäkerta, työhistoria ja terveystodistus. Ihmiset ovat parissakymmenessä vuodessa tottuneet monenlaisiin vapauksiin itsestäänselvyyksinä.

Paljon kohua geneerisestä generalista

Vaikka tuota kenraali Makarovin kohua herättänyttä puhetta kuinka lukee, niin siinä ei asiallisesti ja sisällöllisesti kyllä lue mitään, mitä geneerisissä venäläis-generaalien puheissa ei olisi vuosien mittaan tullut ihan toistuvassa loopissa. Se vaan, että tämä yksi ja sama replay saa aina osan suomalaisista aivan sekaisin.

Tämä lienee yksi niistä harvoista pomminvarmoista vaikutusvallan muodoista mikä Venäjällä tulee ikuisesti olemaan. Rykäistään väärällä äänensävyllä niin kyllä Suomessa joku huutaa.

Mitä tässä puheessa lukee?

Venäläiset eivät halua amerikkalaisten ohjuspuolustusta Eurooppaan. He eivät halua arktiselle alueelle todellista haastetta aluenäkemyksilleen. He eivät halua Naton laajenemista, eikä sen vaikutusvallan kasvua enää yhtään mihinkään suuntaan, erityisesti ei Suomeen.  Kaikki härvääminen Venäjän rajojen läheisyydessä hermostuttaa heitä. Edelleen heitä hermostuttaa valtioiden sisäisiin asioihin puuttuminen ihmisoikeuskysymysten nojalla, erinäisistä sattuneista syistä.

Mikä näistä oli se uutinen? Eri asia tietysti on, miten järkevää politiikkaa toisen sotaharjoitusten kyseenalaistaminen on -  että Suomi uhkaisi sotaharjoituksillaan Venäjää. Ei kovin, ellei sitten tavoite ollut juuri se, mitä nyt saavutettiin. Suomalaisten reaktio ja sen mittaaminen.

Virallinen Suomi ottaa tällä kertaa asiallisen rauhallisen "äänesi kuuluu, mutta auttaa en voi" -asenteen. Presidentti Niinistö tosin ilmaisi asian niin, että sotaharjoituksia koskeva johtopäätös on virheellinen ja perustuu virheelliseen analyysiin. Suomen kanta käy ilmi turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta selonteosta. Se ei ole muuttunut eikä ole nähtävissä syitä, joiden vuoksi se nykyisen presidentin aikana muuttuisi.

Tosin herrat Salolainen ja Tuomioja vaikuttavat kuulleen ihan eri puheen, mutta se taas on krooninen tilanne.

EDIT: Lisätään tähän vielä se, että tällaiset keskustelut ovat ihan hyödyllisiä silloin tällöin. Saadaan itsekin ajateltua joskus jotain tästä ulko- ja turvallisuuspoliittisisesta kokonaisuudesta vallan kammarien ulkopuolella. Ja puhumattakaan, että venäläinenhän saa tästä ilmaisen ilmapiirimittauksen.

Oppositio hakemaan vauhtia Venäjän provinssista

Moskovan protestiliike elä nyt niin nopeasti, että aina kun siitä aikoo kirjoittaa, se siirtyy alta pois, seuraavaan kehitysvaiheeseen. Jossain kohtaa täytyy siis vain vetää vähän yhteen tähänastista kehitystä ja katsoa tästä hetkestä eteenpäin. Kiinnostavaa tässä on protestiliikkeen tavoittelema poliittinen muutos ja ennen kaikkea sen konkreettiset mahdollisuudet.

Liikehdintä alkoi viime vuoden duumavaalien vaalivilppiä vastustaneista mielenilmaisuista, kasvoi kymmenien tuhansien osanottajien mielenosoituksiksi ja laimeni hetkeksi tämä vuoden kevättalvella Putinin voitettua presidentinvaalit.

Suurkaupunkien protestihenki törmäsi siihen todellisuuteen, että nyky-Venäjällä Putinin kannatus on edelleen vankkaa provinsseissa ja julkisella sektorilla. Olen taipuvainen yhtymään niihin (oppositionkin) tarkkailijoihin, jotka sanovat, että presidentinvaaleissa vilppiä oli vähemmän kuin duumavaaleissa ja että Putin olisi Venäjällä tällä hetkellä vallitsevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä joka tapauksessa voittanut ne ilman vilppiäkin.

Putinin virkaanastujaiset herättivät protestin uudelleen henkiinn entistä kiukkuisempana. Moskovasta nähtiin uutiskuvia, joissa mellakkapoliisit pamputtavat mielenosoittajia. Osapuolet syyttävät toisiaan tilanteen eskaloitumisesta. Kiteytettynä tilanne on nähtävästi ollut se, että konfliktiin on oltu aiempaa valmiimpia mielenosoittajien puolelta ja toisaalta turvajärjestelyt oli rakennettu joko tahallaan tai taitamattomuuttaan sellaisiksi, että ne käytännössä estivät ihmisten pääsyn luvalliselle mielenosoituspaikalle ja muutaman naamioituneen provokaattorin oli helppo käynnistää rähinä. Kumpikin puoli syyttää toista provokaattoreista. Tästä seurannut aseistamattomien ihmisten hakkaaminen ja rauhallisesti käyttäytyvienkin kansalaisten summittaiset pidätykset eivät ainakaan liennyttäneet protestimielialaa.

Umpikuja näyttää täydelliseltä. Valta katsoo olevansa legitiimi, eikä tunnusta mitään opposition vaatimuksia aiheellisiksi. Uudistuslupaukset koetaan vesitetyiksi. Äärimmilleen kontrolloitu sisäpolitiikka saattaa kuitenkin olla tullut jonkinlaiseen käännekohtaansa. Jopa Kremlin näkökulmasta rajattu myötääminen saattaa olla järkevää, akuuttia painetta helpottavaa politiikkaa. Jätän tästä jutusta pois Valko-Venäjä -skenaarion pohdinnan. Yhteiskunnallisen protestin tukahduttaminen voimakeinoin on aina yksi vaihtoehto. On eri asia kuinka todennäköinen se kulloinkin on.

Sisäpolitiikka on epämuodostunut, koska merkittävä osa yhteiskunnallisia intressejä ja näkemyksiä on jäänyt kokonaan vailla edustusta virallisessa poliittisessa järjestelmässä. Kuinka suuri osa, sitä ei kukaan varmasti tiedä, koska ajatussuuntien todellista kannatusta ei ole mitattu vaaleissa. Syynä ei ole pelkästään ääntenlaskenta. Yhteiskunnallisten intressien ei ole sallittu vapaasti järjestäytyä poliittisiksi puolueiksi ja sen lisäksi valtion haltuun 2000-luvun alussa otetut liittovaltion laajuiset televisiokanavat muokkaavat maailmankuvia tehokkaasti, varsinkin perinteisesti poliittisesti passiivisen väestön joukossa.

Protestiliikkeellä ei ole, sillä ei voi olla eikä tarvitse olla valmiita poliittisia ohjelmia. Sen ei tarvitse olla edes poliittisesti yhtenäinen. Mielenosoituksissa on toki mukana ihmisiä, jotka haluaisivat Putinin tilalle jonkun toisen Johtajan tai vaihtaa koko järjestelmän takaisin valtiokommunismiksi tai siirtyä suoraan valtion tarpeettomaksi tekevään anarkismiin. Liberaali osa protestiliikettä on kuitenkin asettanut tavoitteekseen koko poliittisen järjestelmän systeemisen kuntouttamisen sellaiseksi, että se todella kykenisi kanavoimaan yhteiskunnalliset intressit ja näkemykset kilpailevaksi sisäpolitiikaksi.

Koska liittovaltiovaalit on juuri käyty ja pikaisten uusintavaalien mahdollisuus on pieni, käytännöllisesti ajattelevat liberaalit puhuvat tällä hetkellä paikallisvaaleista ja poliittisten puolueiden rekisteröinnistä tulevia valtiollisia vaaleja varten. Duumassa on käsiteltävänä lakiluonnokset, joilla kuvernöörit valittaisiin taas vaaleilla sen sijaan, että Kreml nimittää heidät suoraan ja poliittisten puolueiden rekisteröintiä helpotettaisiin.

Alueilta vauhtia ottamalla oppositio haastaisi Kremlin ja valtapuolueen Yhtenäisen Venäjän sillä kotikentällä, minne television ja paternalistisen politiikan piti luoda vankkumaton kannatus.

Kuinka vankkumatonta nykyhallinon kannatus provinsseissa sitten on, sitäkään ei tarkasti tiedä kukaan. Parhaatkaan sosiologiset tutkimukset eivät vastaa vapaita vaaleja. Neuvostoliitossa vain tiedustelupalvelulla oli luotettavaa tutkimustietoa siitä, miten kansantalous ja sisäpoliittiset jännitteet maassa oikeasti kehittyivät. Voidaan melko turvallisesti olettaa, että Kremlissä on nykyäänkin käsitys siitä, miten mielialat todellisuudessa kehittyvät. Tätä taustaa vasten on ollut mielenkiintoista seurata kuvernöörien vaihtoviikkoja mm. Moskovan ja Leningradin alueilla. Merkittävien alueiden kuvernöörejä vaihdetaan ennakoiden pois aiheuttamasta vaalitappioita valtapuolueelle nyt kun vielä voidaan. Mielipidemuokkaukseen ja ”hallinnollisen resurssin” käyttämiseen vaaleissa ei siis sataprosenttisesti enää luoteta.

Suomessa ei juuri ole näkynyt julkisuudessa Venäjän alueita koskevaa talouden ja sisäpolitiikan systemaattista seurantaa, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Seisova vesi ei ole uutisaihe ja yleensäkin kiinnostusta valta- ja blogijulkisuudessa herättävät lähinnä Kreml ja sen vastustajat sekä Suomea suoraan koskettavat aiheet. Tämänhetkisessä tilanteessa aluepolitiikan analyyttinen seuranta saattaa kuitenkin antaa enemmän osviittaa sisäpolitiikan kehitysmahdollisuuksista kuin Moskovan puistoprotestien seuranta. Vaikka protesti toki on välttämätön liikkeellepaneva voima, puistoon roudattu lehmä on kuvauksellinen ja ihmismassat vaikuttavia. Tässäkin 13.5. liikkuneessa, kirjalijoiden johtamassa kulkueessa oli poliisin mukaan vain tuhat ihmistä.

Myös oppositioehdokkaat saavat nyt Moskovasta tukea, siitä on saatu esimakua kaupunginjohtajien vaaleissa. Arkangelissa nähtiin nälkälakkoilijat ja mielenosoittajat. Omskissa ehdokkaaksi asettui moskovalainen bloggeri Ilja Varlamov, joka tosin lopetti kampanjansa jo toukokuun alussa todettuaan, ettei rehellinen nimien kerääminen annetussa ajassa ole mahdollista ja ettei sitä sillä tavalla hoida kukaan muukaan. Ehdokkuus on nähtävä enemmän nettipolitiikasta nousseena koepallona, jonka keskeinen arvo oli huomioarvo. Vakavat vaihtoehtoehdokkaat ja aidot vaalit alueilla saadaan, mikäli vaaliuudistusta ei vesitetä täysin presidentin veto-oikeudella jo ehdokasasetteluvaiheeseen.

Ksenja Sobtshakin poliittinen keskusteluohjelma Gosdep, joka näkyy nettitelevisio Snobilla (sic) näytti pitkästä aikaa edes jotain pyrkimystä poliittiseen keskustelemiseen eri leirien välillä. Se on tervetullutta vaihtelua venäläisen nykytelevision vaivaannuttavan, teatteriohjatun kilpahuutamisen sijasta. Valtapuolueen penkillä istuneet eivät toki päätä mistään, mutta heidänkin asenteissaan näkyvä muutos on merkki siitä, että ihan seisovassa vedessä ei enää olla. Liikkeen synnyttäminen sisäpolitiikkaan ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden kasvu ovat jo nyt protestin vastaansanomaton saavutus. Tulevissa koitoksissa katsotaan ovatko hallinnon myönnytykset aitoja ja riittääkö niiden vauhti ja suunta.

EDIT: Pieniin merkkeihin ei kannata lukea liikaa. Niitä voi tulkita vain osana jatkuvaa seurantaa, joka antaa edes jollain lailla luotettavan käsityksen yleisestä trendistä. Silti kiinnitin huomiota siihen, että liittovaltion laajuinen tv-kanava NTV esitti, journalistisesti aivan kelvollisen, tasapainoisen raportin viime päivien mielenosoituksista ja väkivaltaan johtaneista syistä. Television kokonaisvyörytyksen mittakaavassa se on vähäinen asia, signaaliarvoltaan kohtalainen. Nyt sallitaan tätäkin.

Perestroika ja pettymys

Ystäväni Konstantin von Eggert on kirjoittanut hyvän jutun liberaalin länsimielisen venäläisen älykön perestroika-kokemuksesta ja pettymyksestä sitä seuranneeseen kehitykseen. Hän käsittelee monia mielenkiintoisia mentaliteettikysymyksiä juuri niin kuin olen niitä ajatellut itsekin käsitellä. Kansallisen muistin merkitys reformien onnistumiselle Itä-Euroopassa ja Baltian maissa. Moskovan hämmennys soft power -politiikan ja maailmanpolitiikkaan (epäjohdonmukaisesti ja hajanaisesti) ilmestyvien moraalikysymysten edessä.

Minun on helppo nyökyttää mukana. Menin Moskovaan 80-luvun lopulla ja pitkään luulin (kuten kaikki nuoret ihmiset omasta ajastaan), että tämä on perustila ja kehityksen huippu. Meni hetki, ennen kuin hahmotin miten monella eri laillla poikkeuksellista vaihetta Venäjällä elettiin noin kymmenen vuotta. Kaikkeen ihmistoimintaan tuli ulkoa impulsseja, joita ei voi peruuttaa, halusi joku tai ei. Alkaen jo siitä, miten ihmistieteet altistuivat metodologisille uutuuksille ja länsimaiselle älyllisen perinteen jatkumolle.

Kun perestroikan aikana Moskovassa haluttiin korostaa peruuttamatonta vahinkoa tai vaikutuksia, jotka neuvostovaihe oli Venäjälle tehnyt, sanottiin, että akvaariosta saa äkkiä kalakeittoa, mutta kalakeitosta ei enää saa akvaariota. Yhtä lailla perestroikan ja 90-luvun muutokset ovat kutoutuneet osaksi Venäjän kangasta. Vaikka kuinka kelloa käännettäisiin, aika ei käänny, eikä samaan virtaan voi toista kertaa astua. Venäjä on monella lailla hybridisoitunut, pirstaloituneiden maailmankuvien tila, joka vekslaa edestakaisin tietyissä asioissa, mutta se ei ole Neuvostoliitto. Niin helppo ja halpa analogia kuin se maailmanlopun julistamiselle onkin ja niin tuttuja kuin tietyt otteet nykyisyydessä ovatkin.
Prosessoin parhaillaan omaa kirjaani suomalaisen ja venäläisen toimintakulttuurin kohtaamisesta ja olen ehkä siksi herkkä samanmielisyyden ansalle. Moskovalaisessa Afisha-lehdessä (meikäläisin termein ehkä jotain  Kauppalehti Option ja City-lehden välimaastosta) oli taannoin hyvä juttu siitä, miten sosiaalisen median algoritmit on viritetty tuomaan jokaiselle kuluttajalle eteen sitä, minkä hän haluaakin nähdä ja mikä vahvistaa omaa maailmankuvaa. Tässä on vain se vaara, että pelkästään omaa maailmankuvaa vahvistavien viestien vastaanottaminen synnyttää ensinnäkin liioitellun kuvan sen laajuudesta ja toisaalta synnyttää kuplan, jonka ulkopuolelta tulevia viestejä ei enää ymmärrä. Kirjoittaja huomauttaa, että pian jälleen presidentin virkaan astuvan Vladimir Putinin avustajakunta tosin toimii aivan samoin kuin algoritmit. "Hän on meille yhtä käsittämätön kuin me olemme hänelle." Niinpä maailmojen eriytyminen etenee vääjäämättä. Suomalaisista journalismin tutkijoista Johanna Vehkoon olen kuullut puhuvan samasta asiasta.

Professori Timo Vihavainen on Itäraja häviää -kirjassaan huomauttanut, että olemme historiallisesti aivan ainutlaatuisessa tilanteessa, jossa suomalaisilla on monien venäläisten kanssa yhteinen kieli, tosin maailmanlaajuinen lingua franca, englanti. Lisäksi molemmin puolin rajaa tunnetaan samat maailmanlaajuisen tajuntateollisuuden elementit.

Olga Davydova on tutkinut mm Suomen venäläisten keskinäisiä verkkokeskusteluja ja kirjoittaa väitöskirjassaan transnationaalisista eli ylirajaisista sosiaalisista "tiloista", joita maahanmuuttajille syntyy. Jotta kukaan ei lopettaisi lukemista sanoihin focaultilainen diskurssianalyysi tai akkulturaatio, jätän tämän termin pohtimisen ja määrittelyn blogitasolle: kyse on siitä, että tarpeeksi iso ihmisjoukko jakaa maailmankuvan, kokemukset, arvolataukset ja viitekehyksen, joiden syntymiseksi pitää olla elänyt -tässä tapauksessa - sekä Suomessa että Venäjällä.

Menen askeleen pitemmälle ja arvioin, että venäjää Suomessa puhuvista suomalaisista ihmisistä monet ovat toisella jalalla mukana näissä ylirajaisissa tiloissa, kahden kulttuuripiirin vaikutusalueella. Niiden sisällä ei tietenkään vallitse mitenkään homogeeninen maailmankuva, arvomaailma tai polittiset katsannot, mutta jotain voi päätellä esimerkiksi siitä, että se pieni joukko, joka Venäjän vaaleissa äänestää Helsingissä, äänestää samoin kuin Moskova, virallisten lukujen mukaan. Liberaalit katsannot ovat yleisempiä kuin Venäjän provinssissa, virallisten tietojen mukaan.

Arvioin itse siirtyneeni yli kahden vuosikymmenen aikana huomaamattani tietynlaiseen ylirajaiseen liberaalien journalistien tilaan elämänkokemukseltani ja arvoiltani. Mitä se sitten tarkoittaa, jos ryhtyy kirjoittamaan kirjaa suomalaisen ja venäläisen toimintakulttuurin eroista tässä maailmanhistorian vaiheessa? Luultavasti on tärkeintä erottaa kansallisuus ja kansalaisuus mentaliteetista ja maailmankuvasta. Venäläisessä toimintakulttuurissa on hybridinä "kansanluonnetta", neuvostoilmiöitä, kullekin seudulle ominaista paikallista väriä ja varsinkin Moskovassa nopeasti pirstaloituvia ja polarisoituvia maailmankuvia. Paikallinen hipsteri on kaikin olennaisin osin paljon lähempänä helsinkiläistä hipsteriä kuin monia maanmiehiään.

Tässä mielessä lienee syytä alistua tuohon focaultilaiseen prosessiin ja määritellä reilusti oma paikkansa siinä todellisuudessa, jota tarkastelee. Toisekseen lienee syytä katsoa tarkasti kenelle ylipäänsä puhuu. Suomalaiset, lukuisista päinvastaisista muodikkaista hokemista huolimatta, ovat kuitenkin olennaisilta osin jääneet sivuun neuvostotodellisuuden valtavirran mentaliteettia kehittävästä vaikutuksesta. Uskallan väittää, että  vaikka Venäjän sisäpolitiikka tehdään muualla kuin puolueissa, mentaliteetiltaan suomalaisista suuri osa mahtuisi liberaalipuolue Jablokon puoluetoimistoon töihin tai nuoret ennemminkin systeemin ulkopuolisen opposition. Lukuunottamatta sitä innokasta ja äänekästä änkyräsiipeä, jota Vihavainen kutsuu nimellä "lunatic fringe". Joillekin innokkaimmille meikäläisille 70-luvun lämmittelijöille saatettaisiin joutua hakemaan loppusijoituspaikkaa muualta. Se sitkeys, millä osa vanhaa vasemmistoa pönkittää Venäjää Yhdysvaltojen vastavoimana, olipa se "Venäjä" millainen hyvänsä, on minulle monesti käsittämättömämpää kuin naapurin otteet. Ja hyvä on, kun kerran ruvettiin tekemään poikkeuksia, osa innokkaimmista Suomi suomalaisille -väestä jouduttaisiin naapurin todellisuudessa luovuttamaan Zhirinovskille. Jos jollakulla on hyviä vastaväitteitä, ne mielellään kuullaan. Kuka on Suomen Sergei Udaltsov? Tai edes samalla postinumerolla? Puhutaan ihan eri liigasta.

Olisi väärin jättää tuomatta esille se, että vaikkei me siitä tykättäisikään, niin tämä Suomessa yleisesti vallitseva maailmakuvavalikoima ei ole Venäjällä varsinaisesti kaikkein yleisin. Ulkomailla näkyvästä vaikutusvaltaisuudestaan huolimatta kaupunkilaisliberaalien joukko on vähemmistö. Ja vähemmistöksi se saattaa jäädäkin, jos politiikkaa yritetään tehdä esimerkiksi vertaamalla itseä päähän ja loppua porukkaa perseeseen, jolta ei kysytä mitään, kun pää tekee ratkaisuja. Tämäntapainen kirjallinen, älyllinen leikittely meni tuossa viime talvena monilta hieman yli hilseen, eivätkä jälkikäteiset selitysyritykset yleensä auta. Tunnemme ilmiön Suomestakin. Tämäntapaisella eliitin (myös oppositioälymystön) ja "kansan" vastakkainasettelulla on tosin pitkät ja maineikkaat perinteet, sitä ei ole keksitty Moskovassa viime vuosina.

Naapurissa, toisenlaisten maailmankuvien lähtökohdista, monesti täysin käsittämättömiltä näyttävät otteet ovat hyvinkin perusteltuja. Hiski Haukkala purkaa maailmankuvan ja kontekstuaalisen rationaalisuuden omassa väikkärissään EU:n ja Venäjän suhteista sen verran hyvin, että nyysin senkin oman työni rakenteisiin surutta. Koska miksi miettiä toiseen kertaan selvää asiaa. Jos aikoo ymmärtää toisen motiiveja ja tarkoitusperiä, rationaalisuutta hänen omista lähtökohdistaan katsottuna, on turha hyytyä omaan maailmankuvaansa ja pitää sitä vastaan meneviä prosesseja "käsittämättöminä". Eivät ne ole käsittämättömiä. Usein niissä tehdään mielestäni väärin, mutta se on toinen kysymys.

Tosiaan, entä sitten hyvä ja paha? Oikeus ja totuus? Juuri nyt olen tykästynyt historioitsija Nikolai Koposovin ratkaisuun. Kirjassaan Kovennetun kurin muisti (Pamjat strogovo rezhima) hän purkaa selkeästi sanoiksi yhden keskeisen ristiriidan. Moraalinen reflektio on mahdollista ja välttämätöntä, suomeksi sanottuna paska ei ole jumalan viljaa, oli diskurssi mikä tahansa. Mutta lähtökohtina moralisointi ja tuomitseminen haittaavat analyyttistä erottelukykyä ja tässä tapauksessa toimintaympäristön realistista tarkastelua.

Siksi, vaikka olen von Eggertin kanssa samaa mieltä, käsitän, että olen tässä tapauksessa kuoroa, jolle saarnataan, kuten amerikkalainen sanonta kuuluu. Ja niin on luultavasti suurin osa niistä, joille linkin sosiaalisessa mediassa jaan. Mutta päätin, ettei se itsessään ole mikään ongelma, kun muistaa että kyseessä on yksi ikkuna venäläiseen mielenmaisemaan. Sellainen jonka haluaakin nähdä.

Venäjän vapain mies

Venäjän vapain mies -elokuva toimii monelaisilla tasoilla. Kirjailija Viktor Jerofejevin elämän, yhteiskunnallisen toiminnan ja perhehistorian kautta katsotaan Neuvostoliittoa ja Venäjän nykyistä murrosvaihetta. Jerofejev tunnetaan myös Suomessa, hänen kirjoistaan on käännetty suomeksi mm. Hyvä Stalin ja Venäläisen sielun ensyklopedia. Myös perhehistoria tunnetaan. Vanhemmat olivat neuvostodiplomaatteja, 50-luvulla kirjailija vietti lapsuusvuosiaan Pariisissa ja myöhemmin perhe asui Afrikassa.

Jerofejev on myös aina ollut suosittu haastateltava läntisessä mediassa, kielitaitonsakin vuoksi. Venäjän tilanteesta saa sujuvan lehtijutun haastattelemalla englantia puhuvaa, tunnustettua kirjailijaa ja toisinajattelijaa, jolla on selkeät, perustellut mielipiteet ja ajattelussaan vahvat liberaalit eurooppalaiset lähtökohdat. Hänellä on paitsi kielitaitoa myös edellytykset arvioida sitä, miten hänen sanomansa oikeasti tulee otetuksi vastaan länsimaisessa mielenmaisemassa. Tutustuin Viktor Jerofejeviin Moskovassa 2000-luvun taitteessa kun Kremliä lähellä oleva nuorisojärjestö Nashi vainosi häntä ja Vladimir Sorokinia. Teoksia syytettiin "pornografisiksi" ja "epäkansallisiksi".

Elokuvan englanninkielinen nimi, Russian Libertine, kertoo ehkä vielä paremmin siitä, miten kauas ulkokehälle elokuvan päähenkilö asemoituu suhteessa ympäröivän yhteiskunnan arvonormeihin, itse asiassa hyvin halukkaasti. "Minulla on ollut onnea, olen Venäjän vapain mies. Ei ole virkoja, palkintoja, pomoja tai alaisia." Mies on ollut Brezhnevin ajoista dissidentin kirjoissa. Venäläisestä kontekstista puheen ollen, myös dissidenttiälymystön kesken on raskaita erimielisyyksiä ja henkilöityneitä kiistoja. Monille toimijoille, myös Jerofejeville, löytää lyttääjät, jos haluaa etsiä, mutta kannattaa mieluummin kuunnella itse mitä ihmisillä on sanottavaa ja vertailla sitä itse.

Kun Venäjästä kirjoittaa lehtijuttuja tai tekee dokumenttia ulkomaalaiselle yleisölle, joutuu aina miettimään sitä, miten asiat toimvat irroitettuna paikallisesta kontekstistaan. Siitä todellisuudesta, jossa asuvat ihmiset tulkitsevat itseään ja ympäristöään erilaisen kartan mukaan kuin ulkopuoliset. Tämä siirtymä on tietysti tottta kaikkien kulttuurien kohdalla, mutta Euroopan sisällä venäläisyys on kuitenkin Toinen, lähtökohtaisesti vähintäänkin vieras. Kliseille, mielikuvien ja mielipiteiden vahvistamiselle on kysyntää, ei niinkään paikallisen todellisuuden tarkastelulle sen omista lähtökohdista.

Taiteessa vastuu kuitenkin siirtyy kuulijalle. Tavallisen katsojan näkökulmasta elokuva on elokuvana onnistunut. Siinä on joitakin myös uudella tavalla Moskovaa ja moskovalaisia katsovia otteita ja kuvakerronta on paikoin harvinaisen kaunista ja oivaltavaa.  Mutta se nojaa paljolti myös perinteisesti nähtyyn kuvastoon Moskovasta ja Venäjästä, sellaisena kuin sen läntinen ihminen mielellään näkee ja vahvistaa joiltakin osin sitä tietynlaista ikonista kuvaa, joka Venäjästä läntisessä mielenmaisemassa on. Tämä on tietysti yksi visuaalisen kerronnan lainalaisuuksista: voimakkaat, tunnistettavat ja hyvin mielikuvia kantavat kuvat ovat houkuttelevia ja tietyllä tavalla välttämättömiä.

Jerofejev itse ei sinänsä puhu mitään erityisen poikkeuksellista eurooppalaisia liberaaleja arvoja kantavaksi venäläiseksi. Ehkä se saattaa yllättää suomalaisen katsojan, että Jerofejevin mielestä Vladimir Putin on liberaalimpi kuin 80 prosenttia venäläisistä ja että jos nyt pidettäisiin täysin vapaat ja rehelliset vaalit, valtaan saattaisi nousta hirviö, vieraskammoinen diktaattori. Jerofejev kavahtaa vallankumouksellsia pyrkimyksiä ja antaa Putinille tavallaan saman roolin kuin Jeltsinille ja Gorbatshoville monet antoivat aikaisemmin: toistaiseksi paras arkaaisen kaaoksen vastainen kilpi. Valta on kyllä vaihtunut Venäjällä pariin otteeseen, mutta pahimmilta skenaarioilta on vältytty.

Tässä on yksi esimerkki viestistä, joka ei Venäjän todellisuuden ulkopuolella välttämättä toimi tarkoitetulla tavalla.  Jerofejev ei keskustele banaalilla hyvä - huono -akselilla, jolla kaikki erittelevä analyysi leimautuu helposti apologiaksi tai vaikkapa ihmisoikeuksien relativisoinniksi "paikallisten olosuhteiden" nojalla. Jerofejev kyllä tuntee Venäjän ongelmat ja hänen katsannossaan nykypolitiikalla luodaan vakavien ongelmien juuria tuleviin vuosiin. Kirjailija yksinkertaisesti arvioi niitä syitä, joiden takia Putinilla on Venäjällä edelleen aitoa kannatusta. Hän tietää itsekin olevansa länsimielisen älymystön suhteellisen vähälukuisessa joukossa arvioineen. Kannatuksen syyt ovat vielä pahempien skenaarioiden todellisessa uhassa ja mm. siinä, että Jeltsinin/Putinin aikana on synnytetty ja säilytetty ihmisten yksityiselämän vapaus. Sanaton yhteiskuntasopimus osittaisista vapauksista on mielenosoituksista päätellen osoittautunut riittämättömäksi osalle kansalaisista, mutta se riittää isolle osalle väestöä, joka on Jerofejevin mukaan mentaliteetiltaan "talonpoikaista".

Tässä ei voi olla sanomatta, taas suomalaisen vastaanottajan mielenmaisemaa ennakoiden, että venäläinen "talonpoikainen" mentaliteetti oli jo keisarivallan aikana,  maaorjuuden ja sen jälkeisen yhteismaaomistuksen oloissa jotain aivan muuta kuin suomalaisen, isojaossa maansa saaneen itsenäisen talonpoikaiston mentaliteetti. Neuvostovalta pani matalaksi kulakkivainoissa sen orastavan itsenäisyyden, mitä talonpoikaisväestössä esiintyi. Moskovassa oli perestroikan aikana sanonta, jonka mukaan akvaariosta tehtiin kalakeittoa, mutta kalakeitosta ei saa enää akvaariota. Stalin teki kaksin käsin väestöstä mahdollisimman mieleistään ja itsestään heille jumalan. Hänen yläluokkansa, varsinkin diplomaattien lapset, näkivät ja oppivat jotain muuta ja vieraantuivat tietysti kotimaahan jääneestä "talonpoikaisesta väestöstä". Tämä Venäjän eliitin (johon älymystö myös kuuluu) ja "kansan" mentaliteettikuilu on Venäjän historian toistuva teema. Kirjailija, diplomaatin poika Jerofejev ei sitä ole keksinyt eikä siihen syyllinen.

Pahimmat vihollisensa Jerfofejev on kohdannut äärikonservatiivisissa stalinisteissa ja vielä vanhempaan ultranationalistiseen perinteeseen nojaavissa joukoissa. On uhkailuja, syytteennostoyrityksiä, jatkuvaa hankaluutta ja häiriköintiä. Kirjailija katsoo kuitenkin, että raskaimman jälkeen hinnan hänen vapaudestaan on maksanut neuvostohierarkiassa korkeisiin virka-asemiin noussut isä, jonka piti mm. Unescon varapääsihteerinä toimittuaan siirtyä Venäjän ulkoministeriön kakkosmieheksi. Pojan kirjallinen toiminta kuitenkin siirsi isän sivuraiteelle ja tuotti hänelle itselleen potkut kirjailijaliitosta.

Viktorin veli Andrei, taidekuraattori, esiintyy elokuvassa myös. Hänkin on ajautunut taiteellisen näkemyksensä kanssa vaikeuksiin ja saanut potkut Tretjakovin galleriasta. Joku saattaa muistaa Moskovaa kohahduttaneet kuvat suutelevista miliiseistä tai McDonaldsia mainostavasta kristuksesta. Kuvasto ei aiheuttaisi länsimaisessa nykytaiteessa esiintyessään normaalia kaakatusta enemmän reaktioita, mutta sellaisella on edelleen iskuvoimaa venäläisessä yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Joka on juuri sitä mitä se tällä hetkellä on ja josta käsin venäläisten vain on suuntaansa haettava kansakuntana.

Elokuvassa on vahva kohtaus, jossa Jerofejev kävelee hautausmaalla ja kysyy suoraan itseltään, miten Stalinin neuvostovallan diplomaattina erosi natsidiplomaatista, mikä ero siinä oli. Ja päätyy vastaamaan itselleen, että isä ei ole hänelle diplomaatti eikä kommunisti, vaan isä, jonka hän "murhasi" omalla toiminnallaan, ja joka antoi sen hänelle anteeksi. Ehkä tältä pohjalta voi miettiä yleisemminkin niitä monimutkaisuuksia, joita minkä hyvänsä menneisyystyöskentelyn tiellä on, myös naapurissa.

Tulevaisuudesta nähdään Maija - Jerofejevin pieni tytär, joka herättää kirjailijassa toivon. Isän tunteet kohdistuvat luonnollisella tavalla tulevaan. Jos huomisen Venäjä on kehittymässä tuollaiseen avoimempaan ja luovempaan suuntaan, sillä on mahdollisuus.

http://russianlibertine.com/

Saako Suomesta Solzhenitsynin kirjoja?

Sofi Oksasen kustantamo Silberfeldt julkisti uuden laitoksen Solzhenitsynin kirjasta Gulag – Vankileirien saaristo. Kuinka moni oikeastaan tiesi, että kaikki kolme osaa 70-luvulta ovat keräilyharvinaisuuksia ja että kirjastoista ne ovat käytännössä kaikki lainassa tai varattuja? Minä esimerkiksi olisin lähettänyt luottavaisesti sitä kirjastosta hakemaan.  Oman kotini pienviljelijäperheen hyllyssä tämä ja moni muu kirja oli ja on siellä edelleen. Ja luettu aikoinaan. Moni muu suomalaisten kokemuksista naapurin leirijärjestelmässä kertova opus on niin ikään tallella ja luettu. Siihen ei kuitenkaan näköjään auta tuudittautua, että tuollaisia kirjoja on "tietysti" saatavissa. Ei niitä ole, jollei kukaan julkaise uusia painoksia kun edelliset loppuvat.

Suomeen Solzhenitsynin todistus tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan vuonna 1974, ja ensimmäinen osa kierrätettiin Suomeen suomeksi ruotsalaiskustantamon kautta. Kaksi muuta julkaistiin jo Suomessa. Olen oman kirjankirjoitusprosessini osana todennut miten tavattoman epätasainen kokemus tietämisestä, näkökulmista ja sanomisen rajoista Suomessa on sen mukaan osuiko aktiivisena aikuisena mukaan kaupunkilaisen älymystövasemmistolaisuuden isoon aaltoon vai jäikö ikä- ja/tai paikkakuntasyistä sen ulkopuoliseksi. Tästä aallosta ulkopuoliseksi jääneenä tuntui ensi hätään, ettei Neuvostoliiton sortojärjestelmän kuvauksissa mitään järisyttävän uutta olisi.

Aika ja kokemukset ovat korjanneet näkemystä siihen suuntaan, että jos ei uutta kaikille olisikaan, niin joillekin on. Venäläisen ystävättäreni Venäjällä asuva 15-vuotias sisarentytär kysyi muutama vuosi sitten kaunokirjallista tekstiä lukiessaan: ”Täti, mitä ovat bolshevikit?” Tämä herätti minut silloin miettimään sitäkin mitä ja miten Suomenkin kouluissa on opetettu, mitä opetetaan ja mitä meillä on edes tarjolla luettavaksi, sitten kun kysymykset heräävät kouluopetuksen takia tai siitä huolimatta. Suomessa kaikki torjunta (myös tätä) aihetta kohtaan ei aina liity eikä ole aiemminkaan liittynyt pelkäämiseen tai muuhunkaan vaikenemisen tarpeeseen. Työhypoteesini on tässä vaiheessa se, että totaalinen poliittinen, kulttuurinen ja kielellinen torjunta oli jo autonomian aikana hyväksi havaittu enemmistön selviytymisstrategia. Kun ollaan mahdollisimman paksun Kiinan muurin takana, selkä sitä vasten, ollaan kaikkein vastustuskykyisimpiä, kasvetaan orgaanisesti erilleen. Ei kiinnosta hyvä eikä paha, pitäkää hyvänänne. Tämänkaltaista torjuntaa pidän ainakin osatekijänä asiassa.

Julkistamistilaisuudessa esiintyneet asiantuntijat tiesivät asiansa. Ehkä liian yksioikoisesti sanottiin, että gulagista ei ole Venäjällä edes keskusteltu. Kyllä siellä on. Esimerkkinä vaikkapa saman keskustelutilaisuuden päätteeksikin esitettiin Maria Goldovskajan elokuva Solovetskin vankilasaaresta vuodelta 1988, joka on ihan Mosfilmin tuotantoa. Kävin Solovetskissä 2000-luvun alussa. Paikka on ainutlaatuisen kaunis ja karmea yhtä aikaa. Goldovskajan elokuva sisältää aivan korvaamatonta haastattelumateriaalia.

Esimerkiksi Aleksander Prohorov on elokuvassa henkisesti ja fyysisesti energinen vanha ihminen, joka vitsailee, kuinka pidättäjät varastivat ensimmäiseksi hänen työkomennukselta tuodun amerikkalaisen takkinsa ja ärsyyntyy "nykynuorisolle", joka ei usko hänen kertomuksiaan Solovetskista. Eivät usko, että moista mielivaltaa muka saattoi olla olemassakaan! Toinen haastateltava näyttää kuvia Moskovan kadulla kävelevästä vanhasta miehestä, kunniamerkit rinnassa. Kyseessä on tuttu kriminaalileirivanki, toisten vankien massateloituksiin osallistunut mies. "Mutta en sano hänen nimeään. Hänellä on lapsia, lapsenlapsia, minun on heitä sääli. Kuinka paljon gulagissa heitä oli, tämän yhdenkö minä nimeäisin?" Yhteiskunta on sitten elänyt näin, sulattaen itseensä tekijät ja uhrit.

Kun asuin ensimmäisen talveni Moskovassa 1989, aihe oli jo paljonkin esillä – kaiken muun, glasnostin innostaman neuvostovallan syntien perkaamisen ohella. Esimerkiksi silloinen journalismi oli aiemmilta vuosikymmeniltä kertyneen hiljaisuuden paineen purkautuessa ihan eri planeetalta kuin se mitä oli nähty ennen ja se, minkälaiseksi ala sittemmin muuttui.

Mutta se pitää paikkansa, että aiheen valtavuuteen ja kaikkialle yhteiskuntaan ulottuvuuteen nähden – sekä hollywoodisoinnin kautta kaikkialle ulottuvan holokaustiin verrattuna – gulagin käsittely on ollut vähäistä. Ja kiinnostus on jälkikäteen katsoen ollut hyvin aaltomaista ja kulloisessakin vaiheessaan lyhytikäistä. Nyttemmin aihe on Moskovassa paitsi poliittisesti epämuodikas, eritasoisessa julkisessa keskustelussa myös revision kohde. Torjuntaan sekoittuu myös jonkinlaista uupumusta perestroikan aikana auenneeseen jatkuvaan negatiivisen tiedon tulvaan.

Neuvostoliiton Anne Frankin, Nina Lugovskajan tarinan kertova kirja tuntuu traagisella tavalla jäävän tarpeettomaksi, sillä se ei yksinkertaisesti myy Venäjällä. Ei se hirveän tunnettu ole Suomessakaan, vaikka ilmestyi WSOY:ltä vuonna 2004 nimellä Haluan elää. Tuore HS:n kuukausiliite valittelee, ettei ole yksilökohtaisia aikalaiskertomuksia gulagista. Kyllä niitä on. Lugovskajan kirja on vain yksi niistä. Myös suomalaisten todistajien kirjaamaa kertomusta on siinä määrin, että teksteistä on Erkki Vettenniemi toimittanut antologian Suomalaisia vankileirien saaristossa (Art House 2002).

Yksi leirijärjestelmään henkilökohtaisesti tutustunut suomalainen Niilo Koljonen yritti jo 50-luvulla raportoida aiheesta YK:lle ja keräsi muistiinpanoja kohtalotovereiltaan. Hanke johti suojelupoliisin kuulusteluihin ja käsikirjoituksen takavarikointiin. Kirja on vasta nyt julkaistu, nimellä Suomalainen vankileiriraportti (Otava 2011). Epätavallinen kaveri, kaiken kaikkiaan, Koljonen. Istuttuaan gulagissa, opiskeli Harvardissa, työskenteli valtioneuvostossa työelämäasioissa ja käräytti muun muassa demarien Suomen ammattijärjestön CIA-rahoituksesta. http://fi.wikipedia.org/wiki/Niilo_Koljonen

Erkki Vettenniemi kertoi mielenkiintoisena yksityiskohtana, että Koljonen ei pirteänä eläkeläisenä enää ollut kiinnostunut osallistumaan gulag-muisteluun. ”Hänelle se oli historiaa ja hänellä oli jo muita projekteja.” Tällaisia ihmisiä olen tavannut myös Venäjällä. Sotia, leirejä ja kauheuksia kokeneita ihmisiä, joille ne ovat ”historiaa”. Asioita lipsahteli esiin erilaisissa yhteyksissä, mutta niistä ei haluttu varsinaisesti keskustella. Ehkä ne ovat liian raskaita tai nöyryyttäviä muisteltavaksi, ehkä niistä on vaiettu liian kauan enää palattavaksi – tai ehkä niitä on oikeasti kyetty käsittelemään jollain muulla lailla. En ole uskaltatunut kyökkipsykologisoimaan heidän elämäänsä sen enempää, vaikka olen tällaisten asioiden käsittelemistä koskevaa kirjallisuutta lukenutkin. Koljosen kirjaa olen selannut sen verran, että luettava se on.

Ehkä on niin, että journalistit liiankin helposti karttavat toistoa. Juttu tapetaan toimituksessa tehokkaimmin sanomalla, että ”onhan tästä jo ollut”. Vähän pitkäkestoisempien asioiden ja ihmiskunnan muistia tallentavien teosten kanssa on kuitenkin ajateltava toisin. Joka tapauksessa Nobel-palkitun Sozhenitsynin Gulagin julkaiseminen uudelleen, suomen kielellä, kaikkien meidän jälkeemmekin tulevien luettavaksi, on itsessään kulttuuriteko. Esipuheet ja muuta materiaalia osoitteessa  www.gulag.fi

PS Ilmeisesti kysyntää on, sillä sekä perinteiset että verkkokirjakaupat ilmoittavat painoksen loppuneen.  http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9526753429
PS 2 Akateemisen nettikauppa lupasi vielä ainakin sunnuntaina kirjaa viidessä päivässä. Kustantaja näyttää kertovan facebookissa, että koetetaan toimittaa kirjoja saatavaksi kaikkialta. En ymmärtänyt onko niitä jossain jemmassa vai pitääkö painokoneita pyöräyttää. Selväksi käy vain se, että kirjakaupat ovat aliarvioineet kysynnän oikein pahan kerran.
PS 3 Ilmeisesti kirja liikkuu taas, koskapa adlibrikseenkin on ilmestynyt toimitusaika.

Taustakuva Gulag - vankileirien saaristo -kirjan julkistamistilaisuudesta. Lähde: ei tiedossani.