Uskovatko venäläiset kaiken mitä televisiossa sanotaan?

Suomen Kuvalehdessä on mielenkiintoista keskustelua siitä, miten paljon venäläiset uskovat paikallisssa mediassa esitettyihin väitteisiin. Olga Derkatsh ja Vladislav Bykov esittivät hyvää analyysiä virheellisen tiedon leviämisestä ja levittämisestä Venäjällä.

Monen huomiota jutussa on kuitenkin herättänyt väite siitä, etteivät venäläiset ollenkaan kyseenalaistaisi median välittämää tietoa.  Susanna Niinivaara käsitteli viimeksi asiaa Suomen Kuvalehdessä. Toki on niin, että maailmankuvassa valmiiksi olevia asetuksia taitavasti hyväksi käyttäen saadaan vahvistettua haluttuja mielikuvia ja emotionaalisia reaktioita. Tästä on esimerkkejä kaikkialta maailmasta ja parhaiten mekanismi toimii tietenkin sellaisissa oloissa, joissa ensinnäkin kilpailevaa faktatietoa on vähän, mutta erityisesti sellaisissa, joiden taustalla on vuosikymmeniä jatkunut kilpailevien näkemysten ja maailmankuvien sensuuri.

Historiantutkija Nikolai Koposov kirjoittaa kirjassaan Kovennetun kurin muisti, että neuvostoihmisten henkistä itsenäisyyttä ei pidä aliarvioida. Mutta kun julkinen keskustelu oli raivattu puhtaaksi, ei ollut kilpailevia puheen tapoja, joilla asioita olisi voinut mielekkäästi käsitellä. Hän tulee suunnilleen samaan päätelmään kuin Orwell. Äärimmillään ihmiselle jäisi lopulta vain älyllisesti vajavainen tokaisu, että isoveli on epähyvä. Tässä sivuutetaan nyt dissidenttiälymystön saavutukset ja puhutaan suuren yleisön mahdollisuuksista monipuoliseen tiedonvälitykseen ja itseilmaisuun.

Olen itsekin Venäjällä asuessa ja suomenvenäläisten joukossa törmännyt paljon suurempaan epäluottamukseen ja kyynisyyteen venäjänkielistä mediaa kohtaan kuin suomalaisten joukossa "omaa" kohtaan konsanaan. Siihen lienee myös syynsä. Televisio oli hyvä tiedotusväline, tokaisee nuoruutensa Neuvostoliiton provinssissa elänyt. Siitä mitä televisiossa sanottiin, tiedettiin miten asia ei ainakaan ole.

Toinen puoli asiaa on ylenmääräinen kyynisyys, epäluottamus ja kaiken "tietäminen" vastoin mitä tahansa virallista tietoa.  On täysin mahdollista että ihminen ilmaisee mielipidemittauksessa torjuvansa virallisen tiedon ja toisaalta kyselyssä osoittautuu, että hän on omaksunut virallisella tiedotuksella tavoitellut asenteet melko hyvin. Tätä voidaan käyttää hyväksi myös propagandassa. Jopa Suomen venäläisten esittämät asiatiedot saatetaan torjua venäläisessä verkkokeskustelussa. Joo, joo, selittäkää mitä selitätte, kyllä me tiedetään. Perusasetuksiin osuva toisto toimii: venäläisiin kohdistuu ylenkatsetta ja vihamielisyyttä ulkomaailmassa. Turvaksi ja joidenkin itsetunnon lähteeksikin on tarjolla jämerä imperiumi.

Torjunnan ja omaksumisen ristiriidasta voisi ottaa esimerkiksi vaikka lasten adoption Yhdysvaltoihin kieltävä lain. Levada-keskus julkaisi 30.1. gallupin. (Venäjänkielinen linkki.) Tulokset täytyy asettaa sitä taustaa vasten, että tämän asian taakse oli heitetty koko valtioapparaatin viestintävoima.

Ensinnäkin 75 % kyselyyn vastanneista venäläisistä ei ottaisi adoptiolasta. 60% ei tiennyt, että ulkomaille saa adoptoida vain lapsia, joita venäläiset eivät huoli.

No mitä nyt pitäisi tehdä kun on kielletty amerikkalaisia adoptoimasta. Hallituksen suunnitelmat on kuultu hyvin. Vastanneista 37% katsoo, että nyt pitäisi vahvistaa kotimaista adoptiota ja 19% että pitää lisätä lastenkotien rahoitusta. Epäluulo virallista tietoa kohtaan on sen sijaan julkilausuttuna ihan entisellään. Kysymyksiin, uskotteko, että hallituksen toimilla saadaan lisää adoptioperheitä Venäjällä tai parannettua lastenkotilasten oloja, yli 60 % vastaa molempiin, ettei usko.

Vastaajista 38% arvioi, että adioptiokieltolaki on säädetty oikeasti lasten parasta ajatellen. 40% on samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: yritykset perustella lakia lasten parhaalla, on demagogiaa ja kyynistä yleisen mielipiteen manipulointia. 22% ei osaa sanoa.

Adoptiot Yhdysvaltoihin kieltävään lakiin suhtautuu ainakin osittain positiivisesti 41% vastanneista, ainakin osittain kielteisesti 30% ja 19% ei osaa sanoa. (Tämä siis oloissa, joissa 60% ei tiennyt, että ulkomainen adoptio on viimeinen vaihtoehto.) Jos kysytään niin päin, pitäisikö ulkomainen adoptio sallia joillakin ehdoilla, niin  69% on sallimisen kannalla, ainakin joillakin ehdoin. Mm. sairaiden lasten adotio (22%) tai adoptio säännöllisellä jälkivalvonnalla (39%) pitää näiden vastaajien mielestä sallia.

Näistä(kään) tuloksista on vaikea vetää sellaista johtopäätöstä, että venäläinen uskoisi kritiikittä kaiken mitä televisiossa sanotaan. Hyvin erikoisia mielikuvia maailman menosta paljolti valtion television varassa elävien joukossa varmasti syntyy. Mutta se on vähän eri asia.

Lisäksi television monopoli on murtumassa. Internetin merkitystä ei pidä liioitella, televisio on ainakin lyhyellä tähtäimellä edelleen merkittävin tekijä julkisessa sanassa. Ria Novosti julkaisi hyvän infografiikan siitä, miten paljon netin käyttäjiä Venäjän eri alueilla on. (Venäjänkielinen linkki, mutta viemällä kursorin alueen päälle kartassa näkyy netin käyttäjien prosenttiosuus väestöstä.) Maailmankuvan syvärakenteita vastaan menevä tieto on melko hampaatonta. Sen sijaan sosiaalisissa verkoissa leviävä monensuuntaisen vuorovaikutuksen kulttuuri, ylirajaisuus ja kontrollointimahdollisuuksien vähäisyys ovat merkittävämpiä asioita.

Internetin rajoittamista koskevia suunnitelmia tosin on oraalla. Sen sijaan, että yritettäisiin torjua erilaisia sivuja, on kehitetty vapaaehtoinen ennakkosensuurikokeilu. "Turvallisen internetin liitto" on  sopinut yhdellä nimeämättömällä Venäjän alueella kokeilusta, jossa testialueen kaikki 29 operaattoria alkavat tarjota vain liiton "puhtaiksi" toteamia sivuja käyttäjille. Izvestijan jutussa (venäjänkielinen linkki) liiton puhemies kaavailee, että jos haluaa entiseen malliin täyden pääsyn internetiin, on solmittava uusi sopimus ja "kaikista mahdollisista vahingoista käyttäjä ottaa vastuun itselleen". Turvallisen netin liiton tiedotustilaisuudessa istuu näköjään mm. muista yhteyksistä tuttu Pavel Astahov.

On vaikea sanoa miten vakavia tällaiset kokeilut ovat tai miten menestyksellisiä ne voisivat nyky-Venäjällä olla. Joka tapauksessa uutinen on mielenkiintoinen nykyisen mediakeskustelun oloissa.

Rikos vai sairaus

Nyt kun katsoo Venäjää ja sen jumalanpilkkahärdellejä ja homolakeja, niin tulee mieleen, että Suomessa Hannu Salama sai tuomion jumalanpilkasta 60-luvulla ihan vain romaanitekstinsä takia. Kekkonen tajusi armahtaa. Suomessa on edelleen täysin mahdollista syyttää ihmistä "uskonrauhan rikkomisesta" sanojen takia. Ei kirkossa/synagogasssa/moskeijassa härväämisen tai rituaalien häirinnän takia, vaan sanojen. Eihän siitä tietysti kahta vuotta työleiriä tule, mutta rikoslaki on edelleen tällainen.
Toisekseen homoseksuaalisuus poistui Suomessa rikoslaista vuonna 1971 ja tautiluokituksesta 1981. Jälkimmäisen asian ja sitä edeltäneen keskustelun muistan jo oikein hyvin. Ei se helppoa ole kaikille vieläkään. Ihan pakko on poikien mennä sumuttamaan kaasua tai heittelemään kananmunia pride-kulkueen päälle. Häiritsee niin tavattomasti heidän rauhaansa.
Ottaen huomioon tähänastisen historian Venäjällä tullaan ilmeisesti normiaikataulussa. Homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu Neuvostoliitossa vuodesta 1933 ja se on ollut Venäjällä laillista vuodesta 1993, hätäiset 20 vuotta. Kaikki reaalisosialismiin sopimattomat ilmiöt, huumeet, prostituutio, homous, pedofilia ja niin edelleen sekaantuivat toisiinsa hapatukseksi, joita ei tietenkään voittoisassa sosialismissa mieluiten ollut olemassakaan.
Monet julkiset keskustelut ja yhteiskunnalliset prosessit, joita läntisessä maailmassa on kivuliaasti ja edestakaisin velloen käyty kymmeniä vuosia, ovat olleet tietyllä tavalla jäädytettyinä ja tulevat Venäjällä kaikki yhtä aikaa pinnalle kuin painekattilasta. Monissa asioissa mentaliteetti vaikuttaa tutulta, jos on elänyt sen ajan kun homous oli Suomessa rikos tai vähintään sairaus.
Juuri tällä hetkellä naapurissa jumalanpilkasta, homoseksuaalisuudesta tai muista arvokysymyksistä keskustelemista kärjistää lisäksi valtioideologian yhä tiukempi kietoutuminen omaleimaisen sivilisaation ideaan. Ja ortodoksiseen kirkkoon Bysantin katkeamattomana perintönä ja tämän omaleimaisen sivilisaation todentajana.
Keskustelussa esitetään, että omaleimainen ortodoksinen sivilisaatio on tällaisissa "moraali"asioissa turmeltunutta länttä ylempänä ja pitäytyy omaan arvomaailmaansa. Tämä omaleimaisuus kuitenkin ilmenee ihan samanlaisina argumentteina, joita läntisen maailman keskustelussa esitettiin vuosikymmeniä sitten. Viime vuonna Levada-keskuksen tekemän mielipidetiedustelun mukaan 32% venäläisistä katsoi homoseksuaalisuuden olevan "sairaus tai psykologisen trauman tulosta" ja 43% arvioi sen olevan "moraalitonta ja huono tapa". Vastaajista 17% piti sitä "seksuaalisena suuntautumisena, jollainen voi olla olemassa heteroseksuaalisuuden rinnalla".
Mielipide-erot näissä asioissa eivät noudata poliittisia rajoja, eikä tässä liene kyse pelkästään poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta, vaan myös arvopolitiikasta. Varmasti länsimaissa on paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että homoutta voi  ihmisessä tukahduttaa tai edistää tai että se on valinta. Tai sairaus. Venäjällä heitä vain on huomattavasti isompi osuus väestöstä kuin vaikkapa Pohjoismaissa. Myös päättäjien keskuudessa. Luin hiljattain vasemmisto-oppositiojohtajan Udaltsovin vaimon Anastasian twitteristä, että homopropagandan kieltävä laki on ihan hyvä, eivätpähän mene kouluihin vääristämään lasten mieliä.
Vaikeita nämä asiat ovat myös läntisessä maailmassa. Suomalainen päättäjä voi perustella kielteistä kantaansa homoliittoon sillä, että hän on oppinut kotoa sellaisen arvomaailman: miespari on väärin.
En aio käsitellä homoseksuaalisuutta sinänsä. Olen käsittänyt tuoreimman tutkimustiedon populaareista esityksistä, että sukupuolista suuntautumista säätelisi ihmisen syntymässä saatu kovalevy. Tätä kyseenalaistetaan yhteiskunnallisessa keskustelussa kovasti juuri siksi, että se haastaa syvälle juurtuneet valintaa ja sairautta koskevat käsitykset.
 Enemmän minua kiinnostaa sellainen yhteiskunta- ja valtiokäsitys, jossa kaikkien ihmisryhmien tasavertainen kohtelu tavoitteena ylittää sen, minkälaisia tuntemuksia nämä ihmisryhmät herättävät yksittäisissä päätöksentekijöissä. Aiheuttivatpa näitä tuntemuksia sitten esteettiset, uskonnolliset tai kotikasvatukselliset tekijät. Kyse ei ole "suvaitsevaisuudesta". Kyse on periaatteesta, jossa valtion oikeus kieltää ja rajoittaa yksilöiden tai ihmisryhmien toimintaa pitää perustua siihen, että toiminnasta on jotain selvästi osoitettavaa haittaa muille yksilöille tai koko yhteisölle.
Pitkien yhteiskunnallisten prosessien aikana on vaikea nähdä omia kantojaan ja koko kysymystä ulkopuolelta. Varmasti orjuutta aikoinaan kiihkeästi puolustaneet ihmiset myös aidosti pitivät eriväristen muka aivan samankaltaista ihmisyyttä aidosti luonnottomana ja raamatun ilmoituksen vastaisena. Noidat olivat aivan todellinen uhka ihmisyhteisölle ja heitä piti Jumalan avulla paljastaa ja hävittää. Antiikin Kreikassa taas seniorin ja juniorin miehen välinen eroottinen ystävyys oli tavallinen asia ja silti antiikin sivistyksestä ponnistavat ihmisyhteisöt suhtautuvat sellaiseen nykyään kielteisesti.
Kristityillekään ei kivisiin laintauluihin ole hakattu kuin kymmenen pykälää. Kaikki muu yhteiskunnassa elää sitä mukaa kun ihmisyhteisö omaksuu uutta tietoa ja setvii keskenään oikean elämisen mallia. Jälkimmäisen prosessin vapaudesta pitää huolehtia. Huolestua kannattaa siinä vaiheessa, jos alkaa näyttää siltä, että nyt on löydetty ikuiset arvot, joiden mukaan kaikki pitää pakottaa elämään ja niitä vastaan puhuminen pitää kieltää. Tämä meidän vaiheemmekaan kun ei ole inhimillisen kehityksen päätepysäkki.