torstai 27. joulukuuta 2012

Saako venäläisnuori opiskella ulkomailla eli isänmaallisen retoriikan rekyylistä


Viime aikoina Venäjältä tulevat uutiset nostavat mieleen venäläisiä sanontoja. Ehkä siksi, että sanonnat ovat kotoperäisinä niin ilmaisuvoimaisia joidenkin paikallisten tilanteiden tiivistämisessä.
Otetaan vaikka Yhtenäinen Venäjä -puolueen näkyvästä duumaedustajasta, Sergei Zheleznjakista syntynyt kohu. Tai oikeastaan kohu syntyi hänen tyttäristään, joista toinen opiskelee maineikkaassa amerikkalaisessa koulussa Sveitsissä ja toinen Queen Mary -yliopistossa Lontoossa.
Tässähän ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, että venäläisen eliitin jäsenen lapset opiskelevat ulkomailla. Meillä siinä ei ylipäänsä ole mitään ihmeellistä, että joku opiskelee ulkomailla, joten mistä häly?

Häly on tietysti luonteeltaan poliittinen ja selittyy isä Zheleznjakin näkyvällä roolilla valtiojohtoisen isänmaallisuuden nostattajana.  Jos aktiivisesti puuhaa lakeja, joilla ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä vaaditaan rekisteröitymään "ulkomaalaisiksi agenteiksi", jos kallis länsipuku yllä antaa haastattelua, että ihmisten pitäisi käyttää venäläisiä trikoovaatteita, jos vaatii pakollista kotimaisen tuotannon kiintiötä elokuvateattereihin ja ylipäänsä puhuu isänmaallisen kasvatuksen ja arvojärjestelmän välttämättömyydestä, omien tyttärien eliittielämä ulkomailla antaa tietysti poliittisille vastustajille avopaikan.

Kauhea kuhina netissä, poliittiset vastustajat muistuttavat, että orpolapsia nämä eivät päästäisi länteen adoptoitaviksi, mutta omat lapset asuvat siellä, se ei ole ongelma. Puolustajat karjuvat, ettei poliittisen vastustajan lapsiin saa kajota, syytetty todistelee mistä on rahansa saanut ja yksi ääni on mustan perinteisen kateuden joilotus. Herravihaa ei ole Venäjällä ainakaan yhtään sen vähempää kuin Suomessakaan. Koulutuksen hinta, kauniit, viihtyisät sisäoppilaitokset, neitien kampaukset, vaatteet, matkailut ja harrastukset ovat toki julkaistujen kuvien ja heidän sosiaalisessa mediassa itse julkaisemiensa kertomusten mukaan kalliita, mutta eivät mitään astronomista. Merkittäväksi ne tekee koettu epäoikeudenmukaisuus, se näkökanta ja käsitys, että tällaista hyvinvointia ei ole kaikkien mahdollista tasaväkisenä tavoitella.

Tietysti se, että elää eri tavalla kuin opettaa, on poliittinen ongelma missä tahansa. Eikä tässä sinänsä vielä mitään. Kaikki "normalno". Mutta ei mikään asia niin huonosti ole, etteikö oma puoluetoveri voisi tilannetta pahentaa. Mitä tekevät puoluetoverit, kun asiasta tulee skandaalinpoikanen?
Puolueen työmiessiiven patriooteilla on vastaus ongelmaan valmiina. Yksi vaatii ulkomailla koulutusta hakevilta sitoumusta Venäjälle palaamisesta ja toinen haluaa kieltää lailla ulkomaisen koulutuksen KAIKKIEN venäläisten korkeiden viranhaltijoiden ja poliitikoiden lapsilta.  Puuttumatta hankkeen realistisuuteen, nämä ovat valtapuoleen ja parlamentin jäseniä, joita ainakin toinen hakee kommunisteilta tukea hankkeeseensa, kertoo radiokanava Eho Moskvy. (Venäjänkielinen linkki)

Niin, se sanonta? Venäjän vakiintuneessa eliitissä on todennäköisesti tässä kohtaa muisteltu vanhaa hyvää sanontaa, että pakota vähälahjainen jumalaa rukoilemaan, niin sehän hakkaa vaan otsansa hajalle. Ei venäläisellä eliitillä ole mitään aikomusta - eikä järkevästi ajateltuna mitään syytäkään - sulkeutua Venäjän sisälle ja rajoittaa valinnanvaraansa pelkästään venäläisiin vaihtoehtoihin koulutuksessa, terveydenhoidossa, autoissa, vaatteissa tai muissa kulutushyödykkeissä, vapaa-ajanvietossa ja niin edelleen. Eihän sillä tavalla tehdä missään muuallakaan globalisoituneessa taloudessa. Eivät niin aio tehdä muutkaan venäläiset, vaan jokainen kuluttaa mahdollisuuksiensa mukaan missä ja miten haluaa. Tavallisten ihmisten virta tavanomaisiin matkakohteisiin ulkomailla ei ole hiljenemässä. Helsingissä tehdään taas uusi ennätys venäläisyöpymisissä vuoden vaihteen juhlien aikaan.

Mutta ulkoisen vihollisen käyttäminen sisäpoliittisena työkaluna on aiheuttanut kiusallisen tilanteen, jossa osa väestöstä ottaa retoriikan tosissaan ja oppositio tietysti käyttää mielellään hyväkseen julkilausuttujen tavoitteiden ja todellisten valintojen välistä ristiriitaa.

Viime aikoina uutisia naapurista on tullut tiuhaan tahtiin. Julkinen poliittinen elämä on ollut pitkän hiljaiselon jälkeen epätavallisen kovaäänistä ja nopeatempoista. Välillä populistiset ulostulot muistuttavat kilpailua siitä, kuka keksii mielikuvituksellisimman uuden lakiesityksen ennen uutta vuotta. Kuten koulunkäynnin kieltäminen ulkomailla tai ulkomaan kansalaisen työskentelyn kieltäminen televisiossa. Viimeksi mainitun idean sai aikaan Vladimir Pozner, joka välillä esittää ykköskanavalla kriittisiä havaintoja asiain tilasta. Hänellä on Venäjän kansalaisuuden lisäksi Ranskan ja Yhdysvaltain passit. Vanhan mallin mustamaalauskampanjatkin ovat jälleen ilmestyneet paitsi oppositioblogeihin, myös valtaapitävälle lojaaleihin lehtiin. Laajalevikkisissä lojaaleissa lehdissä ja valtion televisiokanavilla tietysti trollataan niitä, jotka ovat joutuneet viralliseen epäsuosioon ja opposition blogeissa taas valtaapitävää leiriä.

Olipa poliittinen etumerkki mikä hyvänsä, kuvakertomukset epäsuosioon joutuneesta entisestä maatalousministeristä tai skandaalinkäryistä lapsipolitiikkaa henkilöivästä lapsiasiamiehestä vetoavat kaikki samaan perusvireeseen: noin eliitti siis itse asiassa elää ja asiansa hoitaa. Linkit ovat venäjänkielisiä, mutta kuvat ovat yleismaailmallista visuaalia.

Nämä korkean profiilin kohut eivät välttämättä ole poliittisesti vakavasti otettavia itsessään. Uutta on julkisten ristiriitojen aiheuttaminen hallitsevan eliitin sisälle aiemman varovaisen otteen sijasta. Varsinkn orpolapsien adoptoinnin kieltävä lakilisäys vastauksena amerikkalaisten Magnitski-lakiin ovat herättäneet osan hallituksesta, muun muassa ulkoministerin ja opetusministerin julkisesti vastustamaan hanketta ja presidentin oma ihmisoikeuselin katsoo sen olevan perustuslain vastainen. Julia Latynina kirjoittaa Moscow Timesissa että viime aikoina Kreml on itselleen epätyypillisesti tuottanut nopeaan tahtiin ihan itse itselleen täysin tarpeettomia ongelmia.

Ehkä kyse on kuitenkin ihan vain sisäpolitiikasta. Koska jossainhan sitä aina tehdään. Ellei sitä tehdä parlamentaarisen demokratian raamissa hallituksen ja opposition välillä niin sitten sitä tehdään poliittisen eliitin sisällä.

EDIT: Ulkoisen vihollisen käyttämisestä tuli vain sen verran mieleen, että joskus herää itselle kysymys miksi vaivautua kommentoimaan näitä asioita blogissa tai sosiaalisessa mediassa ollenkaan. Varsinkin kun on tässä viime aikoina seurannut sitä kuinka kollegoita trollataan mitä ihmeellisimmillä tavoilla netissä ja livenä. Joku saa silmilleen Venäjälle levitettyjä valheellisia väitteitä  toiminnastaan tai kirjoituksistaan, toista muistetaan tutkintapyynnöillä ja muulla temppuilulla. Suomalainen ihminen tietysti vähän säikähtää neuvostokonsteja kun ei ole niihin tottunut ja esimerkiksi loukkaantuu kovasti suorasta, hätkähtämättömästä valehtelusta, kun sekin on konstina vähän vieraampi.
Mutta jos ajatellaan, että häirinnän tarkoituksena on karsia omaehtoista, moniäänistä yhteiskunnallista keskustelua, niin silloin sitä lienee syytä jatkaa ihan omaan tahtiinsa ihan omista aiheistaan, juuri trollauksen takia, ei edes siitä huolimatta. Koska sekä vaikeneminen että turha provosoituminen ovat "toimituksellisen päätösvallan luovuttamista ulkopuolisille", senkin voisi muistaa, että lieveilmiöt ovat vain (kovaääninen) osa kanssakäymistä naapurin kanssa, eikä niistä ole suurin osa venäläisistä tai heidän eliitistään järin kiinnostuneita. Heillä on elämä.