sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Oppositio hakemaan vauhtia Venäjän provinssista

Moskovan protestiliike elä nyt niin nopeasti, että aina kun siitä aikoo kirjoittaa, se siirtyy alta pois, seuraavaan kehitysvaiheeseen. Jossain kohtaa täytyy siis vain vetää vähän yhteen tähänastista kehitystä ja katsoa tästä hetkestä eteenpäin. Kiinnostavaa tässä on protestiliikkeen tavoittelema poliittinen muutos ja ennen kaikkea sen konkreettiset mahdollisuudet.

Liikehdintä alkoi viime vuoden duumavaalien vaalivilppiä vastustaneista mielenilmaisuista, kasvoi kymmenien tuhansien osanottajien mielenosoituksiksi ja laimeni hetkeksi tämä vuoden kevättalvella Putinin voitettua presidentinvaalit.

Suurkaupunkien protestihenki törmäsi siihen todellisuuteen, että nyky-Venäjällä Putinin kannatus on edelleen vankkaa provinsseissa ja julkisella sektorilla. Olen taipuvainen yhtymään niihin (oppositionkin) tarkkailijoihin, jotka sanovat, että presidentinvaaleissa vilppiä oli vähemmän kuin duumavaaleissa ja että Putin olisi Venäjällä tällä hetkellä vallitsevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä joka tapauksessa voittanut ne ilman vilppiäkin.


Putinin virkaanastujaiset herättivät protestin uudelleen henkiinn entistä kiukkuisempana. Moskovasta nähtiin uutiskuvia, joissa mellakkapoliisit pamputtavat mielenosoittajia. Osapuolet syyttävät toisiaan tilanteen eskaloitumisesta. Kiteytettynä tilanne on nähtävästi ollut se, että konfliktiin on oltu aiempaa valmiimpia mielenosoittajien puolelta ja toisaalta turvajärjestelyt oli rakennettu joko tahallaan tai taitamattomuuttaan sellaisiksi, että ne käytännössä estivät ihmisten pääsyn luvalliselle mielenosoituspaikalle ja muutaman naamioituneen provokaattorin oli helppo käynnistää rähinä. Kumpikin puoli syyttää toista provokaattoreista. Tästä seurannut aseistamattomien ihmisten hakkaaminen ja rauhallisesti käyttäytyvienkin kansalaisten summittaiset pidätykset eivät ainakaan liennyttäneet protestimielialaa.

Umpikuja näyttää täydelliseltä. Valta katsoo olevansa legitiimi, eikä tunnusta mitään opposition vaatimuksia aiheellisiksi. Uudistuslupaukset koetaan vesitetyiksi. Äärimmilleen kontrolloitu sisäpolitiikka saattaa kuitenkin olla tullut jonkinlaiseen käännekohtaansa. Jopa Kremlin näkökulmasta rajattu myötääminen saattaa olla järkevää, akuuttia painetta helpottavaa politiikkaa. Jätän tästä jutusta pois Valko-Venäjä -skenaarion pohdinnan. Yhteiskunnallisen protestin tukahduttaminen voimakeinoin on aina yksi vaihtoehto. On eri asia kuinka todennäköinen se kulloinkin on.

Sisäpolitiikka on epämuodostunut, koska merkittävä osa yhteiskunnallisia intressejä ja näkemyksiä on jäänyt kokonaan vailla edustusta virallisessa poliittisessa järjestelmässä. Kuinka suuri osa, sitä ei kukaan varmasti tiedä, koska ajatussuuntien todellista kannatusta ei ole mitattu vaaleissa. Syynä ei ole pelkästään ääntenlaskenta. Yhteiskunnallisten intressien ei ole sallittu vapaasti järjestäytyä poliittisiksi puolueiksi ja sen lisäksi valtion haltuun 2000-luvun alussa otetut liittovaltion laajuiset televisiokanavat muokkaavat maailmankuvia tehokkaasti, varsinkin perinteisesti poliittisesti passiivisen väestön joukossa.


Protestiliikkeellä ei ole, sillä ei voi olla eikä tarvitse olla valmiita poliittisia ohjelmia. Sen ei tarvitse olla edes poliittisesti yhtenäinen. Mielenosoituksissa on toki mukana ihmisiä, jotka haluaisivat Putinin tilalle jonkun toisen Johtajan tai vaihtaa koko järjestelmän takaisin valtiokommunismiksi tai siirtyä suoraan valtion tarpeettomaksi tekevään anarkismiin. Liberaali osa protestiliikettä on kuitenkin asettanut tavoitteekseen koko poliittisen järjestelmän systeemisen kuntouttamisen sellaiseksi, että se todella kykenisi kanavoimaan yhteiskunnalliset intressit ja näkemykset kilpailevaksi sisäpolitiikaksi.

Koska liittovaltiovaalit on juuri käyty ja pikaisten uusintavaalien mahdollisuus on pieni, käytännöllisesti ajattelevat liberaalit puhuvat tällä hetkellä paikallisvaaleista ja poliittisten puolueiden rekisteröinnistä tulevia valtiollisia vaaleja varten. Duumassa on käsiteltävänä lakiluonnokset, joilla kuvernöörit valittaisiin taas vaaleilla sen sijaan, että Kreml nimittää heidät suoraan ja poliittisten puolueiden rekisteröintiä helpotettaisiin.

Alueilta vauhtia ottamalla oppositio haastaisi Kremlin ja valtapuolueen Yhtenäisen Venäjän sillä kotikentällä, minne television ja paternalistisen politiikan piti luoda vankkumaton kannatus.

Kuinka vankkumatonta nykyhallinon kannatus provinsseissa sitten on, sitäkään ei tarkasti tiedä kukaan. Parhaatkaan sosiologiset tutkimukset eivät vastaa vapaita vaaleja. Neuvostoliitossa vain tiedustelupalvelulla oli luotettavaa tutkimustietoa siitä, miten kansantalous ja sisäpoliittiset jännitteet maassa oikeasti kehittyivät. Voidaan melko turvallisesti olettaa, että Kremlissä on nykyäänkin käsitys siitä, miten mielialat todellisuudessa kehittyvät. Tätä taustaa vasten on ollut mielenkiintoista seurata kuvernöörien vaihtoviikkoja mm. Moskovan ja Leningradin alueilla. Merkittävien alueiden kuvernöörejä vaihdetaan ennakoiden pois aiheuttamasta vaalitappioita valtapuolueelle nyt kun vielä voidaan. Mielipidemuokkaukseen ja ”hallinnollisen resurssin” käyttämiseen vaaleissa ei siis sataprosenttisesti enää luoteta.

Suomessa ei juuri ole näkynyt julkisuudessa Venäjän alueita koskevaa talouden ja sisäpolitiikan systemaattista seurantaa, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Seisova vesi ei ole uutisaihe ja yleensäkin kiinnostusta valta- ja blogijulkisuudessa herättävät lähinnä Kreml ja sen vastustajat sekä Suomea suoraan koskettavat aiheet. Tämänhetkisessä tilanteessa aluepolitiikan analyyttinen seuranta saattaa kuitenkin antaa enemmän osviittaa sisäpolitiikan kehitysmahdollisuuksista kuin Moskovan puistoprotestien seuranta. Vaikka protesti toki on välttämätön liikkeellepaneva voima, puistoon roudattu lehmä on kuvauksellinen ja ihmismassat vaikuttavia. Tässäkin 13.5. liikkuneessa, kirjalijoiden johtamassa kulkueessa oli poliisin mukaan vain tuhat ihmistä.

Myös oppositioehdokkaat saavat nyt Moskovasta tukea, siitä on saatu esimakua kaupunginjohtajien vaaleissa. Arkangelissa nähtiin nälkälakkoilijat ja mielenosoittajat. Omskissa ehdokkaaksi asettui moskovalainen bloggeri Ilja Varlamov, joka tosin lopetti kampanjansa jo toukokuun alussa todettuaan, ettei rehellinen nimien kerääminen annetussa ajassa ole mahdollista ja ettei sitä sillä tavalla hoida kukaan muukaan. Ehdokkuus on nähtävä enemmän nettipolitiikasta nousseena koepallona, jonka keskeinen arvo oli huomioarvo. Vakavat vaihtoehtoehdokkaat ja aidot vaalit alueilla saadaan, mikäli vaaliuudistusta ei vesitetä täysin presidentin veto-oikeudella jo ehdokasasetteluvaiheeseen.

Ksenja Sobtshakin poliittinen keskusteluohjelma Gosdep, joka näkyy nettitelevisio Snobilla (sic) näytti pitkästä aikaa edes jotain pyrkimystä poliittiseen keskustelemiseen eri leirien välillä. Se on tervetullutta vaihtelua venäläisen nykytelevision vaivaannuttavan, teatteriohjatun kilpahuutamisen sijasta. Valtapuolueen penkillä istuneet eivät toki päätä mistään, mutta heidänkin asenteissaan näkyvä muutos on merkki siitä, että ihan seisovassa vedessä ei enää olla. Liikkeen synnyttäminen sisäpolitiikkaan ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden kasvu ovat jo nyt protestin vastaansanomaton saavutus. Tulevissa koitoksissa katsotaan ovatko hallinnon myönnytykset aitoja ja riittääkö niiden vauhti ja suunta.

EDIT: Pieniin merkkeihin ei kannata lukea liikaa. Niitä voi tulkita vain osana jatkuvaa seurantaa, joka antaa edes jollain lailla luotettavan käsityksen yleisestä trendistä. Silti kiinnitin huomiota siihen, että liittovaltion laajuinen tv-kanava NTV esitti, journalistisesti aivan kelvollisen, tasapainoisen raportin viime päivien mielenosoituksista ja väkivaltaan johtaneista syistä. Television kokonaisvyörytyksen mittakaavassa se on vähäinen asia, signaaliarvoltaan kohtalainen. Nyt sallitaan tätäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro vaan, julkaisen google-tilien haltijoiden asialliset kommentit,joissa puhutaan blogin sisällöstä. Sen sijaan yleistä vinetystä "neuvostovastaisuudesta" eli Venäjää koskeviin kirjoituksiin nykyään kohdistuvaa nettikampanjointia en jaksa. Prosti Gospodi.