Venäjän vapain mies

Venäjän vapain mies -elokuva toimii monelaisilla tasoilla. Kirjailija Viktor Jerofejevin elämän, yhteiskunnallisen toiminnan ja perhehistorian kautta katsotaan Neuvostoliittoa ja Venäjän nykyistä murrosvaihetta. Jerofejev tunnetaan myös Suomessa, hänen kirjoistaan on käännetty suomeksi mm. Hyvä Stalin ja Venäläisen sielun ensyklopedia. Myös perhehistoria tunnetaan. Vanhemmat olivat neuvostodiplomaatteja, 50-luvulla kirjailija vietti lapsuusvuosiaan Pariisissa ja myöhemmin perhe asui Afrikassa.

Jerofejev on myös aina ollut suosittu haastateltava läntisessä mediassa, kielitaitonsakin vuoksi. Venäjän tilanteesta saa sujuvan lehtijutun haastattelemalla englantia puhuvaa, tunnustettua kirjailijaa ja toisinajattelijaa, jolla on selkeät, perustellut mielipiteet ja ajattelussaan vahvat liberaalit eurooppalaiset lähtökohdat. Hänellä on paitsi kielitaitoa myös edellytykset arvioida sitä, miten hänen sanomansa oikeasti tulee otetuksi vastaan länsimaisessa mielenmaisemassa. Tutustuin Viktor Jerofejeviin Moskovassa 2000-luvun taitteessa kun Kremliä lähellä oleva nuorisojärjestö Nashi vainosi häntä ja Vladimir Sorokinia. Teoksia syytettiin "pornografisiksi" ja "epäkansallisiksi".

Elokuvan englanninkielinen nimi, Russian Libertine, kertoo ehkä vielä paremmin siitä, miten kauas ulkokehälle elokuvan päähenkilö asemoituu suhteessa ympäröivän yhteiskunnan arvonormeihin, itse asiassa hyvin halukkaasti. "Minulla on ollut onnea, olen Venäjän vapain mies. Ei ole virkoja, palkintoja, pomoja tai alaisia." Mies on ollut Brezhnevin ajoista dissidentin kirjoissa. Venäläisestä kontekstista puheen ollen, myös dissidenttiälymystön kesken on raskaita erimielisyyksiä ja henkilöityneitä kiistoja. Monille toimijoille, myös Jerofejeville, löytää lyttääjät, jos haluaa etsiä, mutta kannattaa mieluummin kuunnella itse mitä ihmisillä on sanottavaa ja vertailla sitä itse.

Kun Venäjästä kirjoittaa lehtijuttuja tai tekee dokumenttia ulkomaalaiselle yleisölle, joutuu aina miettimään sitä, miten asiat toimvat irroitettuna paikallisesta kontekstistaan. Siitä todellisuudesta, jossa asuvat ihmiset tulkitsevat itseään ja ympäristöään erilaisen kartan mukaan kuin ulkopuoliset. Tämä siirtymä on tietysti tottta kaikkien kulttuurien kohdalla, mutta Euroopan sisällä venäläisyys on kuitenkin Toinen, lähtökohtaisesti vähintäänkin vieras. Kliseille, mielikuvien ja mielipiteiden vahvistamiselle on kysyntää, ei niinkään paikallisen todellisuuden tarkastelulle sen omista lähtökohdista.

Taiteessa vastuu kuitenkin siirtyy kuulijalle. Tavallisen katsojan näkökulmasta elokuva on elokuvana onnistunut. Siinä on joitakin myös uudella tavalla Moskovaa ja moskovalaisia katsovia otteita ja kuvakerronta on paikoin harvinaisen kaunista ja oivaltavaa.  Mutta se nojaa paljolti myös perinteisesti nähtyyn kuvastoon Moskovasta ja Venäjästä, sellaisena kuin sen läntinen ihminen mielellään näkee ja vahvistaa joiltakin osin sitä tietynlaista ikonista kuvaa, joka Venäjästä läntisessä mielenmaisemassa on. Tämä on tietysti yksi visuaalisen kerronnan lainalaisuuksista: voimakkaat, tunnistettavat ja hyvin mielikuvia kantavat kuvat ovat houkuttelevia ja tietyllä tavalla välttämättömiä.

Jerofejev itse ei sinänsä puhu mitään erityisen poikkeuksellista eurooppalaisia liberaaleja arvoja kantavaksi venäläiseksi. Ehkä se saattaa yllättää suomalaisen katsojan, että Jerofejevin mielestä Vladimir Putin on liberaalimpi kuin 80 prosenttia venäläisistä ja että jos nyt pidettäisiin täysin vapaat ja rehelliset vaalit, valtaan saattaisi nousta hirviö, vieraskammoinen diktaattori. Jerofejev kavahtaa vallankumouksellsia pyrkimyksiä ja antaa Putinille tavallaan saman roolin kuin Jeltsinille ja Gorbatshoville monet antoivat aikaisemmin: toistaiseksi paras arkaaisen kaaoksen vastainen kilpi. Valta on kyllä vaihtunut Venäjällä pariin otteeseen, mutta pahimmilta skenaarioilta on vältytty.

Tässä on yksi esimerkki viestistä, joka ei Venäjän todellisuuden ulkopuolella välttämättä toimi tarkoitetulla tavalla.  Jerofejev ei keskustele banaalilla hyvä - huono -akselilla, jolla kaikki erittelevä analyysi leimautuu helposti apologiaksi tai vaikkapa ihmisoikeuksien relativisoinniksi "paikallisten olosuhteiden" nojalla. Jerofejev kyllä tuntee Venäjän ongelmat ja hänen katsannossaan nykypolitiikalla luodaan vakavien ongelmien juuria tuleviin vuosiin. Kirjailija yksinkertaisesti arvioi niitä syitä, joiden takia Putinilla on Venäjällä edelleen aitoa kannatusta. Hän tietää itsekin olevansa länsimielisen älymystön suhteellisen vähälukuisessa joukossa arvioineen. Kannatuksen syyt ovat vielä pahempien skenaarioiden todellisessa uhassa ja mm. siinä, että Jeltsinin/Putinin aikana on synnytetty ja säilytetty ihmisten yksityiselämän vapaus. Sanaton yhteiskuntasopimus osittaisista vapauksista on mielenosoituksista päätellen osoittautunut riittämättömäksi osalle kansalaisista, mutta se riittää isolle osalle väestöä, joka on Jerofejevin mukaan mentaliteetiltaan "talonpoikaista".

Tässä ei voi olla sanomatta, taas suomalaisen vastaanottajan mielenmaisemaa ennakoiden, että venäläinen "talonpoikainen" mentaliteetti oli jo keisarivallan aikana,  maaorjuuden ja sen jälkeisen yhteismaaomistuksen oloissa jotain aivan muuta kuin suomalaisen, isojaossa maansa saaneen itsenäisen talonpoikaiston mentaliteetti. Neuvostovalta pani matalaksi kulakkivainoissa sen orastavan itsenäisyyden, mitä talonpoikaisväestössä esiintyi. Moskovassa oli perestroikan aikana sanonta, jonka mukaan akvaariosta tehtiin kalakeittoa, mutta kalakeitosta ei saa enää akvaariota. Stalin teki kaksin käsin väestöstä mahdollisimman mieleistään ja itsestään heille jumalan. Hänen yläluokkansa, varsinkin diplomaattien lapset, näkivät ja oppivat jotain muuta ja vieraantuivat tietysti kotimaahan jääneestä "talonpoikaisesta väestöstä". Tämä Venäjän eliitin (johon älymystö myös kuuluu) ja "kansan" mentaliteettikuilu on Venäjän historian toistuva teema. Kirjailija, diplomaatin poika Jerofejev ei sitä ole keksinyt eikä siihen syyllinen.

Pahimmat vihollisensa Jerfofejev on kohdannut äärikonservatiivisissa stalinisteissa ja vielä vanhempaan ultranationalistiseen perinteeseen nojaavissa joukoissa. On uhkailuja, syytteennostoyrityksiä, jatkuvaa hankaluutta ja häiriköintiä. Kirjailija katsoo kuitenkin, että raskaimman jälkeen hinnan hänen vapaudestaan on maksanut neuvostohierarkiassa korkeisiin virka-asemiin noussut isä, jonka piti mm. Unescon varapääsihteerinä toimittuaan siirtyä Venäjän ulkoministeriön kakkosmieheksi. Pojan kirjallinen toiminta kuitenkin siirsi isän sivuraiteelle ja tuotti hänelle itselleen potkut kirjailijaliitosta.

Viktorin veli Andrei, taidekuraattori, esiintyy elokuvassa myös. Hänkin on ajautunut taiteellisen näkemyksensä kanssa vaikeuksiin ja saanut potkut Tretjakovin galleriasta. Joku saattaa muistaa Moskovaa kohahduttaneet kuvat suutelevista miliiseistä tai McDonaldsia mainostavasta kristuksesta. Kuvasto ei aiheuttaisi länsimaisessa nykytaiteessa esiintyessään normaalia kaakatusta enemmän reaktioita, mutta sellaisella on edelleen iskuvoimaa venäläisessä yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Joka on juuri sitä mitä se tällä hetkellä on ja josta käsin venäläisten vain on suuntaansa haettava kansakuntana.

Elokuvassa on vahva kohtaus, jossa Jerofejev kävelee hautausmaalla ja kysyy suoraan itseltään, miten Stalinin neuvostovallan diplomaattina erosi natsidiplomaatista, mikä ero siinä oli. Ja päätyy vastaamaan itselleen, että isä ei ole hänelle diplomaatti eikä kommunisti, vaan isä, jonka hän "murhasi" omalla toiminnallaan, ja joka antoi sen hänelle anteeksi. Ehkä tältä pohjalta voi miettiä yleisemminkin niitä monimutkaisuuksia, joita minkä hyvänsä menneisyystyöskentelyn tiellä on, myös naapurissa.

Tulevaisuudesta nähdään Maija - Jerofejevin pieni tytär, joka herättää kirjailijassa toivon. Isän tunteet kohdistuvat luonnollisella tavalla tulevaan. Jos huomisen Venäjä on kehittymässä tuollaiseen avoimempaan ja luovempaan suuntaan, sillä on mahdollisuus.

http://russianlibertine.com/