torstai 12. huhtikuuta 2012

Saako Suomesta Solzhenitsynin kirjoja?

Sofi Oksasen kustantamo Silberfeldt julkisti uuden laitoksen Solzhenitsynin kirjasta Gulag – Vankileirien saaristo. Kuinka moni oikeastaan tiesi, että kaikki kolme osaa 70-luvulta ovat keräilyharvinaisuuksia ja että kirjastoista ne ovat käytännössä kaikki lainassa tai varattuja? Minä esimerkiksi olisin lähettänyt luottavaisesti sitä kirjastosta hakemaan.  Oman kotini pienviljelijäperheen hyllyssä tämä ja moni muu kirja oli ja on siellä edelleen. Ja luettu aikoinaan. Moni muu suomalaisten kokemuksista naapurin leirijärjestelmässä kertova opus on niin ikään tallella ja luettu. Siihen ei kuitenkaan näköjään auta tuudittautua, että tuollaisia kirjoja on "tietysti" saatavissa. Ei niitä ole, jollei kukaan julkaise uusia painoksia kun edelliset loppuvat.

Suomeen Solzhenitsynin todistus tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan vuonna 1974, ja ensimmäinen osa kierrätettiin Suomeen suomeksi ruotsalaiskustantamon kautta. Kaksi muuta julkaistiin jo Suomessa. Olen oman kirjankirjoitusprosessini osana todennut miten tavattoman epätasainen kokemus tietämisestä, näkökulmista ja sanomisen rajoista Suomessa on sen mukaan osuiko aktiivisena aikuisena mukaan kaupunkilaisen älymystövasemmistolaisuuden isoon aaltoon vai jäikö ikä- ja/tai paikkakuntasyistä sen ulkopuoliseksi. Tästä aallosta ulkopuoliseksi jääneenä tuntui ensi hätään, ettei Neuvostoliiton sortojärjestelmän kuvauksissa mitään järisyttävän uutta olisi.

Aika ja kokemukset ovat korjanneet näkemystä siihen suuntaan, että jos ei uutta kaikille olisikaan, niin joillekin on. Venäläisen ystävättäreni Venäjällä asuva 15-vuotias sisarentytär kysyi muutama vuosi sitten kaunokirjallista tekstiä lukiessaan: ”Täti, mitä ovat bolshevikit?” Tämä herätti minut silloin miettimään sitäkin mitä ja miten Suomenkin kouluissa on opetettu, mitä opetetaan ja mitä meillä on edes tarjolla luettavaksi, sitten kun kysymykset heräävät kouluopetuksen takia tai siitä huolimatta. Suomessa kaikki torjunta (myös tätä) aihetta kohtaan ei aina liity eikä ole aiemminkaan liittynyt pelkäämiseen tai muuhunkaan vaikenemisen tarpeeseen. Työhypoteesini on tässä vaiheessa se, että totaalinen poliittinen, kulttuurinen ja kielellinen torjunta oli jo autonomian aikana hyväksi havaittu enemmistön selviytymisstrategia. Kun ollaan mahdollisimman paksun Kiinan muurin takana, selkä sitä vasten, ollaan kaikkein vastustuskykyisimpiä, kasvetaan orgaanisesti erilleen. Ei kiinnosta hyvä eikä paha, pitäkää hyvänänne. Tämänkaltaista torjuntaa pidän ainakin osatekijänä asiassa.

Julkistamistilaisuudessa esiintyneet asiantuntijat tiesivät asiansa. Ehkä liian yksioikoisesti sanottiin, että gulagista ei ole Venäjällä edes keskusteltu. Kyllä siellä on. Esimerkkinä vaikkapa saman keskustelutilaisuuden päätteeksikin esitettiin Maria Goldovskajan elokuva Solovetskin vankilasaaresta vuodelta 1988, joka on ihan Mosfilmin tuotantoa. Kävin Solovetskissä 2000-luvun alussa. Paikka on ainutlaatuisen kaunis ja karmea yhtä aikaa. Goldovskajan elokuva sisältää aivan korvaamatonta haastattelumateriaalia.

Esimerkiksi Aleksander Prohorov on elokuvassa henkisesti ja fyysisesti energinen vanha ihminen, joka vitsailee, kuinka pidättäjät varastivat ensimmäiseksi hänen työkomennukselta tuodun amerikkalaisen takkinsa ja ärsyyntyy "nykynuorisolle", joka ei usko hänen kertomuksiaan Solovetskista. Eivät usko, että moista mielivaltaa muka saattoi olla olemassakaan! Toinen haastateltava näyttää kuvia Moskovan kadulla kävelevästä vanhasta miehestä, kunniamerkit rinnassa. Kyseessä on tuttu kriminaalileirivanki, toisten vankien massateloituksiin osallistunut mies. "Mutta en sano hänen nimeään. Hänellä on lapsia, lapsenlapsia, minun on heitä sääli. Kuinka paljon gulagissa heitä oli, tämän yhdenkö minä nimeäisin?" Yhteiskunta on sitten elänyt näin, sulattaen itseensä tekijät ja uhrit.

Kun asuin ensimmäisen talveni Moskovassa 1989, aihe oli jo paljonkin esillä – kaiken muun, glasnostin innostaman neuvostovallan syntien perkaamisen ohella. Esimerkiksi silloinen journalismi oli aiemmilta vuosikymmeniltä kertyneen hiljaisuuden paineen purkautuessa ihan eri planeetalta kuin se mitä oli nähty ennen ja se, minkälaiseksi ala sittemmin muuttui.

Mutta se pitää paikkansa, että aiheen valtavuuteen ja kaikkialle yhteiskuntaan ulottuvuuteen nähden – sekä hollywoodisoinnin kautta kaikkialle ulottuvan holokaustiin verrattuna – gulagin käsittely on ollut vähäistä. Ja kiinnostus on jälkikäteen katsoen ollut hyvin aaltomaista ja kulloisessakin vaiheessaan lyhytikäistä. Nyttemmin aihe on Moskovassa paitsi poliittisesti epämuodikas, eritasoisessa julkisessa keskustelussa myös revision kohde. Torjuntaan sekoittuu myös jonkinlaista uupumusta perestroikan aikana auenneeseen jatkuvaan negatiivisen tiedon tulvaan.

Neuvostoliiton Anne Frankin, Nina Lugovskajan tarinan kertova kirja tuntuu traagisella tavalla jäävän tarpeettomaksi, sillä se ei yksinkertaisesti myy Venäjällä. Ei se hirveän tunnettu ole Suomessakaan, vaikka ilmestyi WSOY:ltä vuonna 2004 nimellä Haluan elää. Tuore HS:n kuukausiliite valittelee, ettei ole yksilökohtaisia aikalaiskertomuksia gulagista. Kyllä niitä on. Lugovskajan kirja on vain yksi niistä. Myös suomalaisten todistajien kirjaamaa kertomusta on siinä määrin, että teksteistä on Erkki Vettenniemi toimittanut antologian Suomalaisia vankileirien saaristossa (Art House 2002).

Yksi leirijärjestelmään henkilökohtaisesti tutustunut suomalainen Niilo Koljonen yritti jo 50-luvulla raportoida aiheesta YK:lle ja keräsi muistiinpanoja kohtalotovereiltaan. Hanke johti suojelupoliisin kuulusteluihin ja käsikirjoituksen takavarikointiin. Kirja on vasta nyt julkaistu, nimellä Suomalainen vankileiriraportti (Otava 2011). Epätavallinen kaveri, kaiken kaikkiaan, Koljonen. Istuttuaan gulagissa, opiskeli Harvardissa, työskenteli valtioneuvostossa työelämäasioissa ja käräytti muun muassa demarien Suomen ammattijärjestön CIA-rahoituksesta. http://fi.wikipedia.org/wiki/Niilo_Koljonen

Erkki Vettenniemi kertoi mielenkiintoisena yksityiskohtana, että Koljonen ei pirteänä eläkeläisenä enää ollut kiinnostunut osallistumaan gulag-muisteluun. ”Hänelle se oli historiaa ja hänellä oli jo muita projekteja.” Tällaisia ihmisiä olen tavannut myös Venäjällä. Sotia, leirejä ja kauheuksia kokeneita ihmisiä, joille ne ovat ”historiaa”. Asioita lipsahteli esiin erilaisissa yhteyksissä, mutta niistä ei haluttu varsinaisesti keskustella. Ehkä ne ovat liian raskaita tai nöyryyttäviä muisteltavaksi, ehkä niistä on vaiettu liian kauan enää palattavaksi – tai ehkä niitä on oikeasti kyetty käsittelemään jollain muulla lailla. En ole uskaltatunut kyökkipsykologisoimaan heidän elämäänsä sen enempää, vaikka olen tällaisten asioiden käsittelemistä koskevaa kirjallisuutta lukenutkin. Koljosen kirjaa olen selannut sen verran, että luettava se on.

Ehkä on niin, että journalistit liiankin helposti karttavat toistoa. Juttu tapetaan toimituksessa tehokkaimmin sanomalla, että ”onhan tästä jo ollut”. Vähän pitkäkestoisempien asioiden ja ihmiskunnan muistia tallentavien teosten kanssa on kuitenkin ajateltava toisin. Joka tapauksessa Nobel-palkitun Sozhenitsynin Gulagin julkaiseminen uudelleen, suomen kielellä, kaikkien meidän jälkeemmekin tulevien luettavaksi, on itsessään kulttuuriteko. Esipuheet ja muuta materiaalia osoitteessa  www.gulag.fi

PS Ilmeisesti kysyntää on, sillä sekä perinteiset että verkkokirjakaupat ilmoittavat painoksen loppuneen.  http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9526753429
PS 2 Akateemisen nettikauppa lupasi vielä ainakin sunnuntaina kirjaa viidessä päivässä. Kustantaja näyttää kertovan facebookissa, että koetetaan toimittaa kirjoja saatavaksi kaikkialta. En ymmärtänyt onko niitä jossain jemmassa vai pitääkö painokoneita pyöräyttää. Selväksi käy vain se, että kirjakaupat ovat aliarvioineet kysynnän oikein pahan kerran.
PS 3 Ilmeisesti kirja liikkuu taas, koskapa adlibrikseenkin on ilmestynyt toimitusaika.


Taustakuva Gulag - vankileirien saaristo -kirjan julkistamistilaisuudesta. Lähde: ei tiedossani.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro vaan, julkaisen google-tilien haltijoiden asialliset kommentit,joissa puhutaan blogin sisällöstä. Sen sijaan yleistä vinetystä "neuvostovastaisuudesta" eli Venäjää koskeviin kirjoituksiin nykyään kohdistuvaa nettikampanjointia en jaksa. Prosti Gospodi.