Uskovatko venäläiset kaiken mitä televisiossa sanotaan?

Suomen Kuvalehdessä on mielenkiintoista keskustelua siitä, miten paljon venäläiset uskovat paikallisssa mediassa esitettyihin väitteisiin. Olga Derkatsh ja Vladislav Bykov esittivät hyvää analyysiä virheellisen tiedon leviämisestä ja levittämisestä Venäjällä.

Monen huomiota jutussa on kuitenkin herättänyt väite siitä, etteivät venäläiset ollenkaan kyseenalaistaisi median välittämää tietoa.  Susanna Niinivaara käsitteli viimeksi asiaa Suomen Kuvalehdessä. Toki on niin, että maailmankuvassa valmiiksi olevia asetuksia taitavasti hyväksi käyttäen saadaan vahvistettua haluttuja mielikuvia ja emotionaalisia reaktioita. Tästä on esimerkkejä kaikkialta maailmasta ja parhaiten mekanismi toimii tietenkin sellaisissa oloissa, joissa ensinnäkin kilpailevaa faktatietoa on vähän, mutta erityisesti sellaisissa, joiden taustalla on vuosikymmeniä jatkunut kilpailevien näkemysten ja maailmankuvien sensuuri.

Historiantutkija Nikolai Koposov kirjoittaa kirjassaan Kovennetun kurin muisti, että neuvostoihmisten henkistä itsenäisyyttä ei pidä aliarvioida. Mutta kun julkinen keskustelu oli raivattu puhtaaksi, ei ollut kilpailevia puheen tapoja, joilla asioita olisi voinut mielekkäästi käsitellä. Hän tulee suunnilleen samaan päätelmään kuin Orwell. Äärimmillään ihmiselle jäisi lopulta vain älyllisesti vajavainen tokaisu, että isoveli on epähyvä. Tässä sivuutetaan nyt dissidenttiälymystön saavutukset ja puhutaan suuren yleisön mahdollisuuksista monipuoliseen tiedonvälitykseen ja itseilmaisuun.

Olen itsekin Venäjällä asuessa ja suomenvenäläisten joukossa törmännyt paljon suurempaan epäluottamukseen ja kyynisyyteen venäjänkielistä mediaa kohtaan kuin suomalaisten joukossa "omaa" kohtaan konsanaan. Siihen lienee myös syynsä. Televisio oli hyvä tiedotusväline, tokaisee nuoruutensa Neuvostoliiton provinssissa elänyt. Siitä mitä televisiossa sanottiin, tiedettiin miten asia ei ainakaan ole.

Toinen puoli asiaa on ylenmääräinen kyynisyys, epäluottamus ja kaiken "tietäminen" vastoin mitä tahansa virallista tietoa.  On täysin mahdollista että ihminen ilmaisee mielipidemittauksessa torjuvansa virallisen tiedon ja toisaalta kyselyssä osoittautuu, että hän on omaksunut virallisella tiedotuksella tavoitellut asenteet melko hyvin. Tätä voidaan käyttää hyväksi myös propagandassa. Jopa Suomen venäläisten esittämät asiatiedot saatetaan torjua venäläisessä verkkokeskustelussa. Joo, joo, selittäkää mitä selitätte, kyllä me tiedetään. Perusasetuksiin osuva toisto toimii: venäläisiin kohdistuu ylenkatsetta ja vihamielisyyttä ulkomaailmassa. Turvaksi ja joidenkin itsetunnon lähteeksikin on tarjolla jämerä imperiumi.

Torjunnan ja omaksumisen ristiriidasta voisi ottaa esimerkiksi vaikka lasten adoption Yhdysvaltoihin kieltävä lain. Levada-keskus julkaisi 30.1. gallupin. (Venäjänkielinen linkki.) Tulokset täytyy asettaa sitä taustaa vasten, että tämän asian taakse oli heitetty koko valtioapparaatin viestintävoima.

Ensinnäkin 75 % kyselyyn vastanneista venäläisistä ei ottaisi adoptiolasta. 60% ei tiennyt, että ulkomaille saa adoptoida vain lapsia, joita venäläiset eivät huoli.

No mitä nyt pitäisi tehdä kun on kielletty amerikkalaisia adoptoimasta. Hallituksen suunnitelmat on kuultu hyvin. Vastanneista 37% katsoo, että nyt pitäisi vahvistaa kotimaista adoptiota ja 19% että pitää lisätä lastenkotien rahoitusta. Epäluulo virallista tietoa kohtaan on sen sijaan julkilausuttuna ihan entisellään. Kysymyksiin, uskotteko, että hallituksen toimilla saadaan lisää adoptioperheitä Venäjällä tai parannettua lastenkotilasten oloja, yli 60 % vastaa molempiin, ettei usko.

Vastaajista 38% arvioi, että adioptiokieltolaki on säädetty oikeasti lasten parasta ajatellen. 40% on samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: yritykset perustella lakia lasten parhaalla, on demagogiaa ja kyynistä yleisen mielipiteen manipulointia. 22% ei osaa sanoa.

Adoptiot Yhdysvaltoihin kieltävään lakiin suhtautuu ainakin osittain positiivisesti 41% vastanneista, ainakin osittain kielteisesti 30% ja 19% ei osaa sanoa. (Tämä siis oloissa, joissa 60% ei tiennyt, että ulkomainen adoptio on viimeinen vaihtoehto.) Jos kysytään niin päin, pitäisikö ulkomainen adoptio sallia joillakin ehdoilla, niin  69% on sallimisen kannalla, ainakin joillakin ehdoin. Mm. sairaiden lasten adotio (22%) tai adoptio säännöllisellä jälkivalvonnalla (39%) pitää näiden vastaajien mielestä sallia.

Näistä(kään) tuloksista on vaikea vetää sellaista johtopäätöstä, että venäläinen uskoisi kritiikittä kaiken mitä televisiossa sanotaan. Hyvin erikoisia mielikuvia maailman menosta paljolti valtion television varassa elävien joukossa varmasti syntyy. Mutta se on vähän eri asia.

Lisäksi television monopoli on murtumassa. Internetin merkitystä ei pidä liioitella, televisio on ainakin lyhyellä tähtäimellä edelleen merkittävin tekijä julkisessa sanassa. Ria Novosti julkaisi hyvän infografiikan siitä, miten paljon netin käyttäjiä Venäjän eri alueilla on. (Venäjänkielinen linkki, mutta viemällä kursorin alueen päälle kartassa näkyy netin käyttäjien prosenttiosuus väestöstä.) Maailmankuvan syvärakenteita vastaan menevä tieto on melko hampaatonta. Sen sijaan sosiaalisissa verkoissa leviävä monensuuntaisen vuorovaikutuksen kulttuuri, ylirajaisuus ja kontrollointimahdollisuuksien vähäisyys ovat merkittävämpiä asioita.

Internetin rajoittamista koskevia suunnitelmia tosin on oraalla. Sen sijaan, että yritettäisiin torjua erilaisia sivuja, on kehitetty vapaaehtoinen ennakkosensuurikokeilu. "Turvallisen internetin liitto" on  sopinut yhdellä nimeämättömällä Venäjän alueella kokeilusta, jossa testialueen kaikki 29 operaattoria alkavat tarjota vain liiton "puhtaiksi" toteamia sivuja käyttäjille. Izvestijan jutussa (venäjänkielinen linkki) liiton puhemies kaavailee, että jos haluaa entiseen malliin täyden pääsyn internetiin, on solmittava uusi sopimus ja "kaikista mahdollisista vahingoista käyttäjä ottaa vastuun itselleen". Turvallisen netin liiton tiedotustilaisuudessa istuu näköjään mm. muista yhteyksistä tuttu Pavel Astahov.

On vaikea sanoa miten vakavia tällaiset kokeilut ovat tai miten menestyksellisiä ne voisivat nyky-Venäjällä olla. Joka tapauksessa uutinen on mielenkiintoinen nykyisen mediakeskustelun oloissa.

Rikos vai sairaus

Nyt kun katsoo Venäjää ja sen jumalanpilkkahärdellejä ja homolakeja, niin tulee mieleen, että Suomessa Hannu Salama sai tuomion jumalanpilkasta 60-luvulla ihan vain romaanitekstinsä takia. Kekkonen tajusi armahtaa. Suomessa on edelleen täysin mahdollista syyttää ihmistä "uskonrauhan rikkomisesta" sanojen takia. Ei kirkossa/synagogasssa/moskeijassa härväämisen tai rituaalien häirinnän takia, vaan sanojen. Eihän siitä tietysti kahta vuotta työleiriä tule, mutta rikoslaki on edelleen tällainen.
Toisekseen homoseksuaalisuus poistui Suomessa rikoslaista vuonna 1971 ja tautiluokituksesta 1981. Jälkimmäisen asian ja sitä edeltäneen keskustelun muistan jo oikein hyvin. Ei se helppoa ole kaikille vieläkään. Ihan pakko on poikien mennä sumuttamaan kaasua tai heittelemään kananmunia pride-kulkueen päälle. Häiritsee niin tavattomasti heidän rauhaansa.
Ottaen huomioon tähänastisen historian Venäjällä tullaan ilmeisesti normiaikataulussa. Homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu Neuvostoliitossa vuodesta 1933 ja se on ollut Venäjällä laillista vuodesta 1993, hätäiset 20 vuotta. Kaikki reaalisosialismiin sopimattomat ilmiöt, huumeet, prostituutio, homous, pedofilia ja niin edelleen sekaantuivat toisiinsa hapatukseksi, joita ei tietenkään voittoisassa sosialismissa mieluiten ollut olemassakaan.
Monet julkiset keskustelut ja yhteiskunnalliset prosessit, joita läntisessä maailmassa on kivuliaasti ja edestakaisin velloen käyty kymmeniä vuosia, ovat olleet tietyllä tavalla jäädytettyinä ja tulevat Venäjällä kaikki yhtä aikaa pinnalle kuin painekattilasta. Monissa asioissa mentaliteetti vaikuttaa tutulta, jos on elänyt sen ajan kun homous oli Suomessa rikos tai vähintään sairaus.
Juuri tällä hetkellä naapurissa jumalanpilkasta, homoseksuaalisuudesta tai muista arvokysymyksistä keskustelemista kärjistää lisäksi valtioideologian yhä tiukempi kietoutuminen omaleimaisen sivilisaation ideaan. Ja ortodoksiseen kirkkoon Bysantin katkeamattomana perintönä ja tämän omaleimaisen sivilisaation todentajana.
Keskustelussa esitetään, että omaleimainen ortodoksinen sivilisaatio on tällaisissa "moraali"asioissa turmeltunutta länttä ylempänä ja pitäytyy omaan arvomaailmaansa. Tämä omaleimaisuus kuitenkin ilmenee ihan samanlaisina argumentteina, joita läntisen maailman keskustelussa esitettiin vuosikymmeniä sitten. Viime vuonna Levada-keskuksen tekemän mielipidetiedustelun mukaan 32% venäläisistä katsoi homoseksuaalisuuden olevan "sairaus tai psykologisen trauman tulosta" ja 43% arvioi sen olevan "moraalitonta ja huono tapa". Vastaajista 17% piti sitä "seksuaalisena suuntautumisena, jollainen voi olla olemassa heteroseksuaalisuuden rinnalla".
Mielipide-erot näissä asioissa eivät noudata poliittisia rajoja, eikä tässä liene kyse pelkästään poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta, vaan myös arvopolitiikasta. Varmasti länsimaissa on paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että homoutta voi  ihmisessä tukahduttaa tai edistää tai että se on valinta. Tai sairaus. Venäjällä heitä vain on huomattavasti isompi osuus väestöstä kuin vaikkapa Pohjoismaissa. Myös päättäjien keskuudessa. Luin hiljattain vasemmisto-oppositiojohtajan Udaltsovin vaimon Anastasian twitteristä, että homopropagandan kieltävä laki on ihan hyvä, eivätpähän mene kouluihin vääristämään lasten mieliä.
Vaikeita nämä asiat ovat myös läntisessä maailmassa. Suomalainen päättäjä voi perustella kielteistä kantaansa homoliittoon sillä, että hän on oppinut kotoa sellaisen arvomaailman: miespari on väärin.
En aio käsitellä homoseksuaalisuutta sinänsä. Olen käsittänyt tuoreimman tutkimustiedon populaareista esityksistä, että sukupuolista suuntautumista säätelisi ihmisen syntymässä saatu kovalevy. Tätä kyseenalaistetaan yhteiskunnallisessa keskustelussa kovasti juuri siksi, että se haastaa syvälle juurtuneet valintaa ja sairautta koskevat käsitykset.
 Enemmän minua kiinnostaa sellainen yhteiskunta- ja valtiokäsitys, jossa kaikkien ihmisryhmien tasavertainen kohtelu tavoitteena ylittää sen, minkälaisia tuntemuksia nämä ihmisryhmät herättävät yksittäisissä päätöksentekijöissä. Aiheuttivatpa näitä tuntemuksia sitten esteettiset, uskonnolliset tai kotikasvatukselliset tekijät. Kyse ei ole "suvaitsevaisuudesta". Kyse on periaatteesta, jossa valtion oikeus kieltää ja rajoittaa yksilöiden tai ihmisryhmien toimintaa pitää perustua siihen, että toiminnasta on jotain selvästi osoitettavaa haittaa muille yksilöille tai koko yhteisölle.
Pitkien yhteiskunnallisten prosessien aikana on vaikea nähdä omia kantojaan ja koko kysymystä ulkopuolelta. Varmasti orjuutta aikoinaan kiihkeästi puolustaneet ihmiset myös aidosti pitivät eriväristen muka aivan samankaltaista ihmisyyttä aidosti luonnottomana ja raamatun ilmoituksen vastaisena. Noidat olivat aivan todellinen uhka ihmisyhteisölle ja heitä piti Jumalan avulla paljastaa ja hävittää. Antiikin Kreikassa taas seniorin ja juniorin miehen välinen eroottinen ystävyys oli tavallinen asia ja silti antiikin sivistyksestä ponnistavat ihmisyhteisöt suhtautuvat sellaiseen nykyään kielteisesti.
Kristityillekään ei kivisiin laintauluihin ole hakattu kuin kymmenen pykälää. Kaikki muu yhteiskunnassa elää sitä mukaa kun ihmisyhteisö omaksuu uutta tietoa ja setvii keskenään oikean elämisen mallia. Jälkimmäisen prosessin vapaudesta pitää huolehtia. Huolestua kannattaa siinä vaiheessa, jos alkaa näyttää siltä, että nyt on löydetty ikuiset arvot, joiden mukaan kaikki pitää pakottaa elämään ja niitä vastaan puhuminen pitää kieltää. Tämä meidän vaiheemmekaan kun ei ole inhimillisen kehityksen päätepysäkki.

Saako venäläisnuori opiskella ulkomailla eli isänmaallisen retoriikan rekyylistä

Viime aikoina Venäjältä tulevat uutiset nostavat mieleen venäläisiä sanontoja. Ehkä siksi, että sanonnat ovat kotoperäisinä niin ilmaisuvoimaisia joidenkin paikallisten tilanteiden tiivistämisessä.
Otetaan vaikka Yhtenäinen Venäjä -puolueen näkyvästä duumaedustajasta, Sergei Zheleznjakista syntynyt kohu. Tai oikeastaan kohu syntyi hänen tyttäristään, joista toinen opiskelee maineikkaassa amerikkalaisessa koulussa Sveitsissä ja toinen Queen Mary -yliopistossa Lontoossa.
Tässähän ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, että venäläisen eliitin jäsenen lapset opiskelevat ulkomailla. Meillä siinä ei ylipäänsä ole mitään ihmeellistä, että joku opiskelee ulkomailla, joten mistä häly?

Häly on tietysti luonteeltaan poliittinen ja selittyy isä Zheleznjakin näkyvällä roolilla valtiojohtoisen isänmaallisuuden nostattajana.  Jos aktiivisesti puuhaa lakeja, joilla ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä vaaditaan rekisteröitymään "ulkomaalaisiksi agenteiksi", jos kallis länsipuku yllä antaa haastattelua, että ihmisten pitäisi käyttää venäläisiä trikoovaatteita, jos vaatii pakollista kotimaisen tuotannon kiintiötä elokuvateattereihin ja ylipäänsä puhuu isänmaallisen kasvatuksen ja arvojärjestelmän välttämättömyydestä, omien tyttärien eliittielämä ulkomailla antaa tietysti poliittisille vastustajille avopaikan.

Kauhea kuhina netissä, poliittiset vastustajat muistuttavat, että orpolapsia nämä eivät päästäisi länteen adoptoitaviksi, mutta omat lapset asuvat siellä, se ei ole ongelma. Puolustajat karjuvat, ettei poliittisen vastustajan lapsiin saa kajota, syytetty todistelee mistä on rahansa saanut ja yksi ääni on mustan perinteisen kateuden joilotus. Herravihaa ei ole Venäjällä ainakaan yhtään sen vähempää kuin Suomessakaan. Koulutuksen hinta, kauniit, viihtyisät sisäoppilaitokset, neitien kampaukset, vaatteet, matkailut ja harrastukset ovat toki julkaistujen kuvien ja heidän sosiaalisessa mediassa itse julkaisemiensa kertomusten mukaan kalliita, mutta eivät mitään astronomista. Merkittäväksi ne tekee koettu epäoikeudenmukaisuus, se näkökanta ja käsitys, että tällaista hyvinvointia ei ole kaikkien mahdollista tasaväkisenä tavoitella.

Tietysti se, että elää eri tavalla kuin opettaa, on poliittinen ongelma missä tahansa. Eikä tässä sinänsä vielä mitään. Kaikki "normalno". Mutta ei mikään asia niin huonosti ole, etteikö oma puoluetoveri voisi tilannetta pahentaa. Mitä tekevät puoluetoverit, kun asiasta tulee skandaalinpoikanen?
Puolueen työmiessiiven patriooteilla on vastaus ongelmaan valmiina. Yksi vaatii ulkomailla koulutusta hakevilta sitoumusta Venäjälle palaamisesta ja toinen haluaa kieltää lailla ulkomaisen koulutuksen KAIKKIEN venäläisten korkeiden viranhaltijoiden ja poliitikoiden lapsilta.  Puuttumatta hankkeen realistisuuteen, nämä ovat valtapuoleen ja parlamentin jäseniä, joita ainakin toinen hakee kommunisteilta tukea hankkeeseensa, kertoo radiokanava Eho Moskvy. (Venäjänkielinen linkki)

Niin, se sanonta? Venäjän vakiintuneessa eliitissä on todennäköisesti tässä kohtaa muisteltu vanhaa hyvää sanontaa, että pakota vähälahjainen jumalaa rukoilemaan, niin sehän hakkaa vaan otsansa hajalle. Ei venäläisellä eliitillä ole mitään aikomusta - eikä järkevästi ajateltuna mitään syytäkään - sulkeutua Venäjän sisälle ja rajoittaa valinnanvaraansa pelkästään venäläisiin vaihtoehtoihin koulutuksessa, terveydenhoidossa, autoissa, vaatteissa tai muissa kulutushyödykkeissä, vapaa-ajanvietossa ja niin edelleen. Eihän sillä tavalla tehdä missään muuallakaan globalisoituneessa taloudessa. Eivät niin aio tehdä muutkaan venäläiset, vaan jokainen kuluttaa mahdollisuuksiensa mukaan missä ja miten haluaa. Tavallisten ihmisten virta tavanomaisiin matkakohteisiin ulkomailla ei ole hiljenemässä. Helsingissä tehdään taas uusi ennätys venäläisyöpymisissä vuoden vaihteen juhlien aikaan.

Mutta ulkoisen vihollisen käyttäminen sisäpoliittisena työkaluna on aiheuttanut kiusallisen tilanteen, jossa osa väestöstä ottaa retoriikan tosissaan ja oppositio tietysti käyttää mielellään hyväkseen julkilausuttujen tavoitteiden ja todellisten valintojen välistä ristiriitaa.

Viime aikoina uutisia naapurista on tullut tiuhaan tahtiin. Julkinen poliittinen elämä on ollut pitkän hiljaiselon jälkeen epätavallisen kovaäänistä ja nopeatempoista. Välillä populistiset ulostulot muistuttavat kilpailua siitä, kuka keksii mielikuvituksellisimman uuden lakiesityksen ennen uutta vuotta. Kuten koulunkäynnin kieltäminen ulkomailla tai ulkomaan kansalaisen työskentelyn kieltäminen televisiossa. Viimeksi mainitun idean sai aikaan Vladimir Pozner, joka välillä esittää ykköskanavalla kriittisiä havaintoja asiain tilasta. Hänellä on Venäjän kansalaisuuden lisäksi Ranskan ja Yhdysvaltain passit. Vanhan mallin mustamaalauskampanjatkin ovat jälleen ilmestyneet paitsi oppositioblogeihin, myös valtaapitävälle lojaaleihin lehtiin. Laajalevikkisissä lojaaleissa lehdissä ja valtion televisiokanavilla tietysti trollataan niitä, jotka ovat joutuneet viralliseen epäsuosioon ja opposition blogeissa taas valtaapitävää leiriä.

Olipa poliittinen etumerkki mikä hyvänsä, kuvakertomukset epäsuosioon joutuneesta entisestä maatalousministeristä tai skandaalinkäryistä lapsipolitiikkaa henkilöivästä lapsiasiamiehestä vetoavat kaikki samaan perusvireeseen: noin eliitti siis itse asiassa elää ja asiansa hoitaa. Linkit ovat venäjänkielisiä, mutta kuvat ovat yleismaailmallista visuaalia.

Nämä korkean profiilin kohut eivät välttämättä ole poliittisesti vakavasti otettavia itsessään. Uutta on julkisten ristiriitojen aiheuttaminen hallitsevan eliitin sisälle aiemman varovaisen otteen sijasta. Varsinkn orpolapsien adoptoinnin kieltävä lakilisäys vastauksena amerikkalaisten Magnitski-lakiin ovat herättäneet osan hallituksesta, muun muassa ulkoministerin ja opetusministerin julkisesti vastustamaan hanketta ja presidentin oma ihmisoikeuselin katsoo sen olevan perustuslain vastainen. Julia Latynina kirjoittaa Moscow Timesissa että viime aikoina Kreml on itselleen epätyypillisesti tuottanut nopeaan tahtiin ihan itse itselleen täysin tarpeettomia ongelmia.

Ehkä kyse on kuitenkin ihan vain sisäpolitiikasta. Koska jossainhan sitä aina tehdään. Ellei sitä tehdä parlamentaarisen demokratian raamissa hallituksen ja opposition välillä niin sitten sitä tehdään poliittisen eliitin sisällä.

EDIT: Ulkoisen vihollisen käyttämisestä tuli vain sen verran mieleen, että joskus herää itselle kysymys miksi vaivautua kommentoimaan näitä asioita blogissa tai sosiaalisessa mediassa ollenkaan. Varsinkin kun on tässä viime aikoina seurannut sitä kuinka kollegoita trollataan mitä ihmeellisimmillä tavoilla netissä ja livenä. Joku saa silmilleen Venäjälle levitettyjä valheellisia väitteitä  toiminnastaan tai kirjoituksistaan, toista muistetaan tutkintapyynnöillä ja muulla temppuilulla. Suomalainen ihminen tietysti vähän säikähtää neuvostokonsteja kun ei ole niihin tottunut ja esimerkiksi loukkaantuu kovasti suorasta, hätkähtämättömästä valehtelusta, kun sekin on konstina vähän vieraampi.
Mutta jos ajatellaan, että häirinnän tarkoituksena on karsia omaehtoista, moniäänistä yhteiskunnallista keskustelua, niin silloin sitä lienee syytä jatkaa ihan omaan tahtiinsa ihan omista aiheistaan, juuri trollauksen takia, ei edes siitä huolimatta. Koska sekä vaikeneminen että turha provosoituminen ovat "toimituksellisen päätösvallan luovuttamista ulkopuolisille", senkin voisi muistaa, että lieveilmiöt ovat vain (kovaääninen) osa kanssakäymistä naapurin kanssa, eikä niistä ole suurin osa venäläisistä tai heidän eliitistään järin kiinnostuneita. Heillä on elämä.

Ruplan maa eli mitä kaikkea en tiennyt Venäjän taloudesta

Luin tässä kuluneella viikolla Pekka Sutelan kirjaa Ruplan maa: Miten Venäjästä tuli normaali talous. Vähän harmittelin sitä, että kirja tuli vasta nyt kun omani meni jo tuotantoon. Näin valmiiksi ajatellusta jutusta lainaaminen olisi helpottanut omaa työtä ja luultavasti parantanut lopputulosta. Mutta hyvä kun tuli nytkin tällainen kirja. En ole ainakaan nähnyt, että suomeksi olisi ilmestynyt yhtä monipuolista esitystä aiheesta.

Kirjan ehdottomasti parasta antia ovat erittelevyys ja asioiden esittäminen historiallisessa ja maailmanlaajuisessa kontekstissa. Maailmassa on ylitarjontaa teksteistä, joissa selitetään miten ja miksi asiat ovat Venäjällä "huonosti" tai miten ja miksi ne ovat "hyvin" ja päivitellään maan kaikkinaista omalaatuisuutta. Lisäksi on virkistävää lukea tekstiä, joka kertoo, mitä ei tiedetä, pystytä mittaamaan tai keskustellaan muusta tietämisen rajallisuudesta. Etenkin sellaisen esitystavan rinnalla, missä tiedetään kaikki, halki, poikki ja pinoon.

Toisekseen tekee mieli kehua yleistajuisuutta ja sujuvuutta. Lievää harrastusta asiaa kohtaan tietysti vaaditaan, että ylipäänsä tarttuu tällaiseen kirjaan, eihän se varsinaisesti Jerry Cottonia korvaa. Joskus aikojen alussa suoritetusta kansantaloustieteen perustentistä on olevinaan iloa kirjaa lukiessa, mutta ei sitä siihen  tarvittaisi.

Ruplan maa purkaa "yleisesti tunnettuja" hokemia. Se esittää tutkimukseen, tilastoihin ja pitkäaikaiseen tutkimuskokemukseen perustuvaa analyysia, joka ei pelkästään kuvaa vaan myös selittää mistä Venäjän talouskehityksen eri puolissa on kysymys. Missä ollaan nyt, mitä kaikkea on kesken, miten kehityskulut vertautuvat maailmanlaajuisesti kehittyviin talouksiin ja minkälainen matka missäkin asiassa on tehty kahdessakymmenessä vuodessa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

En löydä kirjasta poliittista agendaa, jonka olisi tarkoitus "puolustaa" tai "vastustaa" harjoitettua talouspolitiikkaa, vaan kerta toisensa jälkeen politiikkatoimet ja muu julkisen vallan käyttö arvioidaan seuraustensa perusteella. Venäjän julkisen vallan luonne on aiheuttanut ja aiheuttaa talouskehitykselle ongelmia ja rajoitteita ja tämä todetaan kirjassa toistuvasti. Monta asiaa on kuitenkin tehty myös oikein - talouskehityksen kannalta katsottuna - mikä tahtoo hokemien tasolla unohtua.

Kun faktaa on paljon, sitä on pakkautunut kolme ja puolisataa sivua aika tiiviiksi kakuksi. Onneksi luvut toimivat itsenäisestikin, lukiessaan hieman oikonut kollegani huomauttaa. Hänen mielestään oli helpottavaa myös se, ettei tarvitse hirveästi miettiä asioiden paikkansapitävyyttä - kokee olevansa turvallisessa kyydissä.

En ryhdy kovin laajasti konkreettista sisältöä tällä paneutumisella esittelemään, mutta muutama mielenkiintoinen huomautus jäi mieleen kertalukemalla.

Ensinnäkin, kyseessä on nimen omaan kehittyvä markkina. Ja markkinan oikeanlainen rakenne on ainakin yhtä tärkeää sen toimivuuden kannalta kuin yksityisomistus. Kun neuvostoautotehdas valmisti itse kaiken renkaista tuulilasinpyyhkimiin, moderni markkinatalous on monimutkainen, logistisesti vaativa verkosto tiedonkulkua, alihankkijoita, kuljettajia ja niin edelleen. Tämä kehitys on Venäjällä pahasti kesken, mutta merkkejä on näkyvissä.

Toinen hyvä niputus on se, miksi Keski-Euroopan maissa siirtymä markkinatalouteen on ollut sujuvampi. Venäjällä etäisyys markkinatalouteen oli yksinkertaisesti pitempi: ajassa, ajattelussa, rakenteissa.

Kolmas on energiasektorin roolin yksityiskohtainen käsittely. Yksinkertaistus, jonka mukaan Venäjän koko talous lepää öljyn ja kaasun varassa, on ehkä oikeansuuntainen, mutta riittämätön kuvaamaan koko monimutkaista todellisuutta. Pienessä vientivetoisessa maassa, kuten Suomessa, häviää joskus näkyvistä se, mitä tarkoittaa iso maa, iso väestö, iso kotimarkkina, joka kuitenkin saa jatkuvasti vientituloja energiakaupasta. Vaikka ei voikaan elää sen ylijäämän varassa kuten esimerkiksi Persianlahden pienet öljyvaltiot.

Edessä on tiukkoja paikkoja, sillä kasvun helpot hedelmät on 2000-luvulla melkeinpä poimittu ja nyt Venäjän pitäisi löytää paikkansa maailmantaloudessa alhaisten tuotantokustannusten Aasian ja korkean teknologian ja kehittyneiden palvelujen Euroopan välissä. En tiedä tietääkö tähän ongelmaan vastausta kukaan. Minulla on tätä kirjoitettaessa tosin vielä lukematta Ruplan maan tulevaisuutta käsittelevä kohta.

Ylen aamu-tv haastatteli kirjoittajaa 1.11.2012 - sitten kun lakkaa näkymästä verkossa niin sitten se ei enää näy...

Jos linkkaisi vielä nettikirjakaupankin

Normihoito eli Pussy Riotin puolustusasianajo

On tämäkin kyllä taas niin sanottu normihoito, tulee mieleen, kun lukee tuota Pussy Riotin vapautetun jäsenen Jekaterina Samutsevitshin haastattelua. (venäjäksi, google translate toimii joskus venäjästä englantiin siedettävästi)

Nopeita havaintoja haastattelun kohokohdista:

Samutsevitshin mukaan aiemmat juristit eivät käyneet kuin häthätää joskus vangitun luona, vetivät puolustusta aivan eri tyyliin kuin puolustettavat halusivat. Lyhyissä tapaamisissa ei keskusteltu jutusta ja sen ajamisesta, vaan uutisista ja näkyvyydestä ja siitä, että voidaan saada jopa Nobelin palkinto.  Samutsevitsh katsoo, että juristit unohtivat juridiikan ja pitivät sen sijaan yleisiä puheita Venäjän tilasta ja poseerasivat kameroille. Maksimaalisen julkisuuden takasi tietysti naisten vankilatuomio.

Samutsevitsh kertoo, että aiemmin politiikassa toiminut juristi Mark Feigin rekisteröi prosessin kuluessa Pussy Riot -tavaramerkin, ilman että ainakaan Samutsevitsh oli hankkeesta kuullutkaan. Nyt hänelle näytetään paperia, jossa on hänen allekirjoituksensa. Tutkintavankeudessa hänellä kuulemma allekirjoitutettiin tyhjiä papereita, että tehdään vetoomuksia kuulemma.

Hän alkoi epäillä koko touhua ja vaihtoi juristia. Uusi juristi Irina Hrunova istui hänen kanssaan kaksikin tuntia kerralaan sellissä, laati juridiselle pohjalle puolustuksen ja nyt hän on ainoana kolmesta vapaana. Passiaan hän ei ole saanut vanhoilta asianajajilta takaisin. (Venäjän sisäinen passi, henkilöllisyystodistus, on kaikessa elämässä hyvin tarpeellinen asiakirja). Niin ikään kateissa ovat asunnon avaimet ja muita tavaroita.

Keskusteluihin tavaramerkistä entinen juristi ei Samutsevitshin mukaan ole innokas osallistumaan Ehdottelee kahdenkeskistä tapaamista tai keskusteluohjelmaan osallistumista. Entiset juristit ovat keränneet vangituille rahaa omille tileilleen.

"Minä en ole ainakaan saanut yhtään mitään", toteaa Samutsevitsh, jonka entinen juristi vihjailee nyt tehneen viranomaisten kanssa yhteistyötä.

Normihoito. Tästä tosin varmaan kuullaan vielä.

EDIT: Ainakin asianajaja Feigin käy kuumana. Ilmoitti twitterissään, ettei kommentoi Samutsevitshia tai Pussy Riotia. Ja sen jälkeen koko listansa onkin täynnä kommentteja, joissa hän ilmoittaa, että "Samutsevitsh valehteli aina, kuten nytkin..." "Makselee nyt takaisin sitä, että päästivät hänet vapaaksi."

Kuka lie mitäkin sanonut ja tehnyt, mutta aika perusteellisesti ovat tössineet välinsä ja noin korkean profiilin jutun.

Juutalaista esittävä nukke eli ulkopoliittisesta retoriikasta

Saksan liittokansleri Merkel otti Venäjällä käydessään presidentti Putinin kanssa puheeksi myös Pussy Riotin. Sillä lailla kohteliaasti, retorisin kysymyksin, että pitikö ne kahdeksi vuodeksi linnaan laittaa, en tiedä ja olisiko näin käynyt Saksassa. Perusmarmatusta, jota ei oikein voi jättää hoitamattakaan.

Putinin vastaus herätti huomiota. Hän ei koskaan sano ääneen yhtyeen nimeä Pussy Riot, mutta hän kysyi tietääkö kansleri, että aiemmin yksi näistä tuomituista hirtti juutalaista esittävän nuken ja sanoi, että Moskova pitää saada raivattua tällaisista ihmisistä. Hän jatkoi, että "emmehän me teidän kanssanne voi tukea ihmisiä, joilla on antisemitistiä näkemyksiä".

Tähän asti muuten kaikki hyvin, mutta jutussa ei oikein mikään pidä paikkaansa. Koko tapaus sattui vuonna 2008. Valtion palkinnollakin myöhemmin muistettu taideryhmä Voina (Sota) järjesti performanssin Dekabristien muisto moskovalaisessa supermarketissa. Nadezhda Tolokonnikova, toinen Pussy Riotin vangituista jäsenistä, oli silloin taideryhmässä yhtenä jäsenenä mukana.

Ideana oli taiteen keinoin tuoda esiin yhteiskunnan vieraskammoa ja homofobiaa. Kattoon "hirtettiin" viisi näyttelijää. Kolme esitti vierastyöläisiä ja kaksi homoseksuaaleja, joista toinen oli vielä kaiken lisäksi juutalainen. Nukke ei siis ollut nukke, vaan elävä näyttelijä. "Hirttävällä" näyttelijällä oli vielä kaiken lisäksi valtapuolue Yhtenäisen Venäjän nuorisojärjestön (Nuori Kaarti) takki yllään. Performanssin viesti oli siis tasan päinvastainen kuin presidentille oli kerrottu tai kuinka hän oli käsittänyt tai kuinka hän halusi käsittää. Viesti oli itse asiassa sen suuntainen, että vallan pitäjän näkökulmasta siitä nyt ei kannattaisi hirveästi muistutella.

Asiallahan ei sinänsä olisi suurta väliä, ellei kyse olisi ulkopoliittisesta piilopistoretoriikasta. Juuri sellaisesta, mistä Suomikin on viime aikoina taas saanut kertausta. Annetaan ymmärtää, että itse olette sen verran syntisiä, että jospa pidettäisiin ne suukit supussa meidän asioista. Kyseessä ei tietenkään ollut huoli Tolokonnikovan antisemitismistä, vaan Merkelille sanotiin, että juutalaisten takia teillä ei ole varaa sanoa meille yhtään mistään, yhtään ikinä, yhtään mitään. Tämä on neuvostodiplomatian ja edelleen venäläisen diplomatian tapa sanoa asia hieman eri sävyssä kuin ihan suoraan.

Sellaiset suomalaiset, joiden mielestä yhtyeen Pussy Riot nimi ei ole liian räävitön, keksivät kyllä suomen kielestä sen sanan, jolla tällaista viestintää yleisemmin kuvaillaan. Silloin kun sellaista viestintää harjoitetaan, olisi tietysti hyvä, että juutalaisnuket eivät sittemmin ilmestyisi televisiostudioon kertomaan miten päin asia oikeasti oli, kuten tällä kertaa kävi.

Tämän suuremmasta asiasta ei ole kyse, mutta selitetään se nyt tässä kumminkin. Kun venäjänkielinen netti runet on kuitenkin vielä vähän aikaa aiheesta pöhinässä. Ja kieleen jää taas yksi kulttuurisidonnainen ilmaus "tshutshelo jevreja", juutalaista esittävä nukke.

Lojaalin eliitin liikehdintää

Hyvä, että jotkut ystävät Moskovassa vielä seuraavat asioita yksityiskohtaisesti ammatikseen. Venäjän presidentin ihmisoikeusneuvostosta on nyt eronnut 17 jäsentä, viimeksi Igor Jurgens, joka on laskettu harkitsevien lojaalien joukkoon.

Konstantin von Eggert kirjoittaa aiheesta Kommersantin kolumnissaan, (teksti venäjäksi, linkistä tulee ensin mainos....) Hän muistuttaa ensin, että suoria vertauksia ei voi tehdä, nyky-Venäjä ei ole Nikolai II:n Venäjä, maailmansodan järkyttämä yksinvaltainen monarkia, jossa 80 prosenttia väestöstä on lukutaidotonta, taloudellisesti vaihtoehdotonta maalaisväestöä. Mutta trendi on silti saman näköinen. Eliitissä kasvaa reformien kannatus ja nyt on kiinni siitä miten hallitsija kuuntelee näitä viestejä.

Eliitin tutkimukseen erikoistunut sosiologi Olga Kryshtanovskaja, ilmaisi huolensa tilanteesta noin kuukausi sitten ja erosi Yhtenäinen Venäjä -puolueesta.  Hän oli aiemmin mm. Putinin nimeämien "luottohenkilöiden" joukossa vaalikampanjan aikana ja selitti vaalien jälkeen vaalivilpin olleen "yksittäisten toverien" omasta harkinnastaan järjestämää toimintaa, jolla oli "lähinnä tekninen luonne".

Yksittäistapaukset ovat aina yksittäistapauksia. Mutta niille, jotka seuraavat Venäjän sisäpoliittista kehitystä työkseen, aiemmin lojaalin eliitin valinnat sekä tulevien paikallisvaalien tulokset ovat mielenkiintoisia signaaleja.